Papin tytär. Aho Juhani
niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois koko koivun luota…
Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan … mutta kovin oli korkealla alinkin oksa…
Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei päässyt koettelemaankaan…
–Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.
–En mitään.
–Etkö pääse puuhun?
–Pääsisitkös sinne?
–Tuohonko puuhun?—Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut koivun luo.
–Kenenkä sinä olet poika?—Koetapas päästä puuhun, jos pääset!
–Mitä minä siellä? … eihän tuo ole edes pihlajakaan … jos olisi edes marjojakaan…
–Muuten vaan … koetapas päästä … etpä pääsekään!
–Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.
–Tämänkö pukin päältä hyppäät?
–Enkä hyppää … mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä näytän.
Elli haki korennon keittiön seinämältä.
–Tuoss' on korento!—No?
–Näin vain!—Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan varaan ja kiipesi sitä myöten ylös.
–Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli malttamattomuudesta.—Tule alas, että minäkin pääsen!
Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:
–Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä olen täällä!
Mutta poika ei mennyt … jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! … ja niin hyvässä piilossa! … ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle … mutta tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi… Tuolla alhaalla pellot … ja maantiekin näkyi selvästi… Paljoa korkeammalla kuin talon katto … voi, voi!… Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin somasti!…
Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin selkäpiitä ja poskissa särisi…
Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.
–Etkö sinä, tyttö, jo tule pois … mitä sinä siellä teet?—mutta ei tyttö kuullut.—Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!—Mutta ei Elli sitäkään kuullut.—Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin, niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki lehtien välitse päänsä päältä … ja eteenpäin, molemmilla kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.
Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan puutarhassa.
–Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?
–Kun on tyttö tuolla koivussa—
–Mikä tyttö…?
–Eikö lie tämän talon tyttö … se sinne nousi…
Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut äidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja huusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut niin vihainen kuin Elli ensin oli luullut.
Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt täytyy hänen kurittaa … johan hän viime kerralla siitä varoitti … miksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?
Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin katolle … että muka maailmaa näkisi … vai mitä se oli?—niin sanoi hän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan lisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa … ei hän putoaisi eikä repisi hamettaan … jos saisi edes välistä … saahan hän kiivetä … välistä vain … ei kuin alimmalle oksalle…
Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei hän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä pitänyt semmoista estää… Kuinka kummasti silmät hänen päässään paloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun. Äiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi todenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä vai—.
Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja löi käsiään yhteen ja nauroi… Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun ja kuului pyytävän, että pääsisi … pääsisi! Ja niin kauan itki hän, että äidin täytyi nousta ylös ja herättää…
–Mitä sinä itket, lapsi?
–Anna minun olla täällä … anna minun olla … en minä putoa … voi, minkä tähden sinä…?
Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.
Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi tytön mennä puuhun.
Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja kuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille … kesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on vieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat puissa.
Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville siitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon halun ja eihän se semmoisenaan mitään… Ei hän oikeastaan sitä kiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa … mutta joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy … ja Jumala varjelkoon!—Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut ajatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että ehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei olisi niin hyvin tiennyt itse.
Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle. Vaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia tavallisesti ymmärtänyt.—Ja isä käsittikin sen aivan väärältä kannalta.
–Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et kiellä … niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut vaatteensa … sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä…
–Parempi ehkä, jos sinä…
–Missä hän on? minä sanon heti paikalla…
Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty, mutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan…
Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen,