Lastuja I-III. Aho Juhani
Ollikaista!»
Silloin silmääpi ulomma,
Kupehelle katsahtavi
Varsan päitse vainustellen,
Kysyvi sanoilla näillä,
Lausui näillä lausehilla:
»Mi on tuolla musta lintu,
Karin päässä pitkäkaula?
On kuin joutsenen näköinen,
Vaan on kumma karvaltansa,
—Näetkö mitä, poikueni'»
Poika ei mitänä nähnyt,
Älynnyt, ei ymmärtänyt.
Seppä seisotti hevosen,
Varsan vaahtosen pysätti.
Otti pyssynsä perästä,
Tuliruiskun reestä tempoi,
Juoksi jäälle hyllyvälle,
Riitalle ritisevälle:
»Lienet loihdittu elävä,
Loihdittu on luotiseni—
Lienet vastaani varattu,
Varattu on vaskiseni—
Lienet käsky kääntymähän,
Kääntynyt en koskonkana,—
Lienetkö tuhoksi tuotu,
Tuli jo oma tuhosi,
Päättyi päiväsi pikahan!»
Asetti olalle pyssyn,
Laski luikun kämmenelle,
Ampui kohti kummitusta,
Pamahutti pitkin jäätä,
Kovin paukahti pahasti,
Rämähytti räikeästi,
Kaatoi miehen kaljamalle,
Sileälle seljällensä,
Ahti kurkkunsa avasi,
Lempo leukansa levitti,
Kuuli korpin kiljaisevan,
Pahan linnun parkaisevan,
Rääkäisevän räähkälinnun.
Tiesi, jo tuhon tulevan,
Pahan päivän päälle saavan,
Painui äänen päästämättä,
Vajosi valittamatta,
Pyssyinensä, myssyinensä,
Loihdittuine luotinensa,
Tietoinensa, taikoinensa;
Pohjasta porehet nousi,
Vesikuplat veessä kellui.
Ei ole virsi vielä kaikki,
Tyyten loppunut tarina:
Hepo laukkahan hypähti,
Varsa nakkasi nelihin,
Pojan kiidätti kotihin,
Huutavaisen huonehesen.
Saattoi surmasta sanoman,
Kotiväelle viestin kantoi.
Väki kaikki etsimähän,
Kaikki joukko juoksemahan
Yöt ja päivät pääksytysten,
Vaan ei löydy etsimällä,
Nouse nuotan potkemalla.
Toi on hara hauvinluita,
Antoi ahventa apaja,
Vaan ei tuonut toivottua,
Kantanut ei kaivattua.
Vasta viikon vierittyä,
Kierittyä kuun ja päivän,
Meri ristihin repesi,
Sätehisin suuri selkä,
Pamahteli pitkin, poikin,
Luotehesen, lounahasen,
Itähän, etelähänkin,
Rantahan on kolmen kirkon,
Kolmen on pitäjän perille.
Siitä nosti nuottamiehet,
Kalamiehet korjaeli,
Railon rististä tapasi.
Se oli kosto korskan miehen,
Tuho ylpeän isännän,
Kun ei totellut tosia,
Oikehia uskonunna,
Ampui joutsenta Jumalan,
Pyysi saada pyhän linnun.
METSÄMIEHEN MUISTELMA
Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä teimme sinne suuren retkemme.
Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin, kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun.
Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa, ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa. Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.
Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti, vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta. Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina laukaisemaan.
Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.
Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs muurahaisia.
Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla, yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.
Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen kukin parasta väijymäpaikkaa.
Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen, ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!»
Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta