Lastuja I-III. Aho Juhani
tietä yksin astuessa, semmoiseksi jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen, niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.
Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä. Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää takaisin tulla.
Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty. Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.
Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.
Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen venhevalkamaan.
Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen, jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.
Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni. Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön näköpiirin yli nostaneet.
Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua. Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan! Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat, kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.
Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa heinissä.
Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle, minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse pihanurmikolle.
Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan laella oli isolta näyttävä talo.
Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.
–Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin ja minne oli matka.
Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta. Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä taipaleita.
–Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta päästä neljänneksen matka.
Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.
Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki. Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin. Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen. Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.
Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta, kokematta mitään kipua.
Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä, jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.
Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään, jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin, samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan, katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.
Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.
–Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.
Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka kurkistelivat porstuan ovelta:
–Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.
Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti jo lahdelmaa sen sijalle.
Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta. Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.
–Jospa minä autan.
–Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa venheen veteen helposti pyörivältä telalta.
–Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.
Mutta