Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma. Aho Juhani
joutui!
–Aivan on likomäräksi varsansa ajanut…
–Kuskikin sill' on mukana…
–Jos lautamiehet istuvat paikoilleen, niin jatketaan toimitusta, huomautti yht'äkkiä kuitenkin kapteeni viranomaisella äänellä.—Koska asianomainen itse on tullut ja kun ollaan epätietoiset hänen verotusta varten lukuun otettavasta omaisuudestaan, niin lienee parasta kutsua hänet itsensä sisään ja hän saa, jos tahtoo, antaa lautakunnan hyväksyttäväksi ilmoituksen varoistaan. Siltavouti menee ja kutsuu herra Hellmannin sisään.
Mutta Hellmanni tuli jo kutsumatta. Aukaisi oven repäisemällä ja astui turkki päällä sen täydeltä kamariin.
–Hyvä päivä! sanoi hän lyhyesti ja uhkaavasti. Esimies kumarsi kankeasti pöytänsä päästä ja selaili papereitaan. Muut eivät liikahtaneetkaan. Herra mulkoili, turkkinsa vyötä päästellen, miehestä mieheen.
–Istutaan, vaikkei käsketäkään, murahti hän puoliääneen ja istuutui uunin eteen tyhjälle tuolille. Kukaan ei virkkanut mitään, eikä muuta kuulunut kuin esimiehen paperien ratina. Aikansa niitä käänneltyään sanoi tämä viimein:
–Se oli mökinmies Pehkonen Kaarnajärven kylästä, verotettiin 200 markasta.
–Niin on.
–Kaksisataa on liian vähän, sanoi Hellmanni.—Se mies sietää enemmänkin. Minä tiedän, että sen miehen varat puhtaassa rahassakin nousevat neljään sataan!
–Minä pyytäisin saada huomauttaa, että asia jo on päätetty ja että ainoastaan lautakunnan jäsenillä tässä on puhevalta.
–Ahah! Jahah!
Herra joutui vähän hämilleen, mutta koetteli peittää sitä rohkeasti katselemalla ympärilleen. Suupieltään koetti hän pitää pilkallisesti väännyksissä, ja pikanelli kierteli uhkaavasti poskesta poskeen. Tuon tuostakin siveli hän tuuheata mustaa leukapartaansa.
Taas toimi esimies äänetönnä papereineen niin pitkän aikaa, että Hellmannilta viimein loppui maltti.
–Ei siitä selailemisesta taida loppua tullakaan? kysäisi hän.
Esimies kohotti vihdoinkin rauhallisesti kulmiaan:
–Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaa herra A. Hellman.
–Jahah! Joo! Joko löytyi?
–Oli viime takseerauksessa arvattu omistavan oman ilmiantonsa mukaan 1,000 markkaa verotettavaa omaisuutta.
–Niin oli!
–Koska asianomainen nytkin on saapuvilla…
–Joo, saapuvilla on!
–… niin pyytäisin saada lautakunnan puolesta kysyä, kuinka korkealle herra Hellman on tulonsa laskenut tänä vuonna.
–Olkoon samasta, vaikkei se sitäkään sietäisi! Lautamiesten ja vallesmannin puolesta kuului yhteinen kiusoittava halveksimisen pihaus.
–Häh? kivahti herra, ja veri täytti jo nähtävästi päätä kohti.
–Herra esimies, sanoi vallesmanni, minulla olisi tätä ilmoitusta vastaan tehtävä se muistutus, että summa on aivan liian pieni.
–Mitä! Pieni!—Ja herra tyhjensi kiivaasti suunsa pikanellista, jonka sylkäisi kauaksi luotaan.
–Sen tietää jokainen, että pieni se on. Joka lautamies sen saattaa sanoa.
–Pieni on, todistettiin yksimielisesti.
–Mistä hiidestä te…? Kuule, sinä, Ruutper, mistä helvetistä sinä tiedät minun tavarani? Sinäkö ne oot lukenut minun rahani?
–Jos en oo lukenutkaan, niin tiedän kuitenkin … vaikkei ehkä niin pennilleen, niin tiedetään ne kuitenkin! Kyllä sinun tukkikauppasi tunnetaan ja perintösi ja elo-kauppasi … ja jokainen tietää ilman sinun rahojasi lukematta, joilta olet metsiä ostanut ja toisille myönyt. Niistä olet kaikille kehunut … minulle ja monelle muulle, mutta minulle viimeksi.
–Milloinka minä olen sinulle kehunut? Elä sinä valehtele, minä en ole kehunut kenellekään!
–Olet kehunut ja jos et olisikaan, niin näkisihän sen sinun rakennuksistasikin ja kaikista laitoksistasi.
–Siitäkö minua verotetaan, että minä rakennan ja laittelen? Siitäkö minua verotetaan? Häh?
–Siitä ne sinun varasi näkee! Ja on sinulla perintöjä ja prosentteja kanssa!
–Sano sinä, että siitäkö minua verotetaan, jos rakennan peltojani ja panen rahani maahan? Häh?
–10,000 markkaa sait mennäkin talvena Honkakankaan metsillä, ja ei kai ne ole miten vielä maahan menneet?
–Jos eivät mahaan…
–Elä viisastele, Juntunen … se on minun oma asiani!—Etkä sinä ole sen kummempi viisas kuin muutkaan, vaikk' olet lautamies!
–Tässä ei saa mennä persoonallisuuksiin, huomautti esimies lujasti. Herra Hellmannilta ei pyydetä muita selityksiä kuin lyhyt ilmianto, kuinka suureksi hän arvaa tämänvuotiset tulonsa.
–Se on sillä sanalla kuin minä sen jo sanoin!
–Ehkä olette hyvä ja vähäksi aikaa astutte ulos. Jos tahdotte kuulla lautakunnan päätöksen, niin saatte hetken kuluttua jälleen tulla sisään.
–Vaan sen minä sanon, että jos minulta liikaa veroa otetaan…
–Ei liikaa otetakaan, naurahti lautakunta, ja Hellmanni kuuli ulos mennessään samaa ärsyttävää naurahtelemista kuin äskenkin.
Vastaukseksi paukahutti hän oven jälkeensä kiinni sillä vauhdilla, että ikkunat helähtivät seinillä. Hänen kiukkunsa oli yhä ylennyt kamarissa.
–Mitä miehiä ne on nuo tuolla kamarissa? kipakoitsi herra porstuassa oleville. Kuka niille on antanut oikeuden siellä istua ja räknätä ihmisten rahoja? Kuka? Tietääkö teistä kukaan: kuka?
–Eikö nuita lie se kuntakokkous valinna?
–Kissa ne on valinnut! Ja ne on suuria roistoja jok'ikinen, köyhiä ruunun rottia! Semmoisia niitä pannaan siihen kometiiaan! Joilla ei ole pennin pätkääkään omasta puolestaan panna!
–Minkääntähen nuo ei oo herroo valinna?
–Häh? Pidä suus' kiinni siinä! Mikä sinä oot tässä puhuja?
–Oompahan voan.
–Min' en ole sinulle mitään puhunut! Niin että elä sinä tule minullekaan puhumaan! Ja pidä suus' kiinni! Muista se!
–Pittää pittee…
–Liiastako ne tahtoo herroo verottoo? kysyy muuan toinen joukosta.
–Mitä se sinua liikuttaa?
–Mitäpä tuo kyllä liikuttannookaan.
–Sido, Olli, lyhemmälle tuo marhaminta, ärjäisi herra rappusilta rengilleen.—Etkö sinä vielä ole oppinut hevosta kiinni sitomaan?– Tprusoh! mitä sinä siinä hypit? Luuletko sinä? Tprusoh! sanon minä.
Varsa ei liikahtanutkaan muuta kuin sen, minkä ehdottomasti vavahteli isäntänsä siihen palavin silmin tuijottaessa ja sitä katseillaan hillitessä. Kaulansa se oli työntänyt seinää vasten koukkuun ja seurasi pelon kelme silmissä herransa pienimpiäkin liikkeitä.
–Sisoh! Sinäkö tässä et aio—sanoi hän. Mutta sitten pyörähti hän kantapäillään väkijoukkoon päin:—Mitä te, moukat, siinä tollotatte? Ettekö te ole ennen nähneet hevosta koulattavan?
Väki väistyi vähän, ja samassa kutsui siltavouti herran takaisin kamariin.
Herran kiukku ei ollut päässyt vielä puoleksikaan purkautumaan. Suupielet olivat pahasti väännyksissä, silmien päällä välkähteli vihan verho ja niskakarvat pörhistyivät hatun alla pystyyn.
–No,