Pikku kettuja. Гарриет Бичер-Стоу
ei ole koko maailmassa – ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.
– Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän toki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä reipastunut joulupuuhain perästä.
– Minä olen terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi tuo Marjetta, – tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.
Juuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa koettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni langanmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi uutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:
– Jos minä tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua häjyksi – ja eiköhän syystä.
Katsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat panivat minut ajattelemaan. Niinkö todellakin oli? Siinäkö koko syy? Oliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli, vaimoni – kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin häjy? Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa se oli silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella ollessani olen kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten ompelurasian ja omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se oli selvää. Kaikki oli ennallaan, minä vain olin häjy.
Häjy! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä alakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla nimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku syntejä.
– Tässä istut nyt, sanoin itselleni, – sinä, kirjailija, jolla on taipumusta hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja kuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet rasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin poikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut, että kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat aivan kuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla iloinen ja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta samallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana emme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää voi muuksi muuttaa. Mutta sinä voit hillitä itsesi – sinä voit saada selville, mikä sinua vaivaa – sinä voit olla sälyttämättä vaimosi, Jennyn ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi seurauksia, joita juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna ja vihaisina sysäyksinä olet heille purkanut.
– Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka makasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen. – Tule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos isäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki sovittu, eikö niin, poikaseni?
Ja Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa osottaessaan.
– Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti kiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä nuhteistani ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä haluat.
Niin minä sovin kaikki – pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin, joka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään ärtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti ja tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.
– Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu, hän keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin ymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun kirjoituksesi pitäisi olla kohta valmis.
– Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat minäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku ketusta, jonka nimi on:
Ärtyisyys.
Ärtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila lihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto ja monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista syistä. On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen hermosto, ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin korkeintaan kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta; ja ne kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä hyvin sairauden seurauksia kuin vesikauhuisen raivo ja pureksimishalu.
Toiselta puolen taas on ihmisiä, jotka aina ovat miellyttäviä ja tervetulleita joka paikkaan, ihmisiä, joita pidetään esikuvina ja oikein kristillismielisyyden esimerkkeinä, mutta jotka oikeastaan eivät kuitenkaan niin suurta kiitosta ansaitsekkaan. Sillä heidän sielunsa on yhtynyt niin onnelliseen ja ruumiillisesti terveeseen elimistöön, että kaikki heitä kohtaavat vaikutukset ovat niin virkeät, voimakkaat ja miellyttävät, etteivät he voi nähdä maailmaa ja ihmisiä muuten kuin ihanassa valossa. Toisten huono tuuli ei heitä haittaa, tukalat olosuhteet eivät heitä kiusaa ja läpi koko elämänsä he saavat nauttia pettämättömän ruumiillisen terveyden kirkasta päivänpaistetta.
Katsokaahan tuota Hallia! Se ei ole milloinkaan hermostunut, ei milloinkaan häjy, ei se milloinkaan murise, ei milloinkaan pure ja mitä suurimman loukkauksen perästä se jo heti häntäänsä heiluttaa anteeksiannon merkiksi – ja sen se voi, koska hellä luonto on sen koiranruumiin varustanut aina sopusointuisasti toimimaan. Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi sellainen vatsa ja sellaiset hermot, niin olisi maailma epäilemättä muuta parempi ja onnellisempi kuin nyt. Totta puhui se mies, joka sanoi henkisen ja siveellisen arvon perustuksena olevan terveen ruumiin.
Luulenpa todellakin kodin onnen ja rauhan hyvinkin usein saavan kärsiä jäsentensä ruumiillisesta ärtyisyydestä. Jokaisen, joka sitä asiaa vähänkään ajattelee, täytyy huomata oman elämänsä ehtojen, ystäväinsä luonteen, oman arvostelunsa heidän ansioistaan ja virheistään, tovereidensa ja mielihalujensa hyvinkin paljon riippuvan hermojensa tilasta. Eiköhän vain jokainen meistäkin muista menneensä nukkumaan, luulotellen vääryyttä kärsineensä tai ainakin toisten häntä väärin käsittäneen, pitäen ystäviään armottomina ja itseään kaikellaisten koettelemusten ja vastusten uhrina, mutta aamusella heränneensä lintujen lauluun ja huomanneensa kaikkien luulottelujen haihtuneen öisten usvain tavoin? Ystävämme ovat kelpo ihmisiä niinkuin ennenkin; ne pikku seikat, jotka mieltämme kaivelivat, näyttävät kirkkaassa päivän paisteessa ihan naurettavilta, ja me olemme taas onnelliset.
Tästä on siis opittava kaksi seikkaa: ensiksi on meidän koetettava varjeleutua ruumiillisesta ärtyisyyden tilasta ja toiseksi ymmärrettävä sitä hillitä, kun emme sitä voi estää.
Tärkein näistä on tietysti ensimäinen eikä sitä sittenkään oivalleta eikä siitä välitetä. Liiaksi tarkasti määrätään puheemme ja käytöksemme, mutta mitenkä me pysytämme ja säilytämme aivot, vatsan ja hermoston terveinä, niin etteivät ne ole huonon tuulen ja vihan aiheina – siinä aine, johon kajotaan harvoin tai ei milloinkaan.
Selki selvää on, että on olemassa voima, joka saa meidät ihmiset elämään, liikkumaan ja joka on meidän olemuksemme perustuksena – joka saa aivot ajattelemaan ja tahtomaan, vatsan toimensa suorittamaan, veren kiertämään ja kaikki eri elimistöt pienessä ihmismaailmassa tehtävänsä toimittamaan. Se – sanokaa sitä hermoaineeksi, elolliseksi tarmokkaisuudeksi, elinvoimaksi tai miksi hyvänsä – se on tunnustetusti olemassa, vaikkakaan ei tarkoin määrätysti. Selvää on myöskin, että sitä voimaa on eri ihmisissä eri määrässä. Muutamissa sitä näyttää olevan ehtymätön varasto ja he näkyvät voivan sitä loppumattomasti käyttää näennäisesti siitä vahingoittumatta; toisissa