Syvistä riveistä. Various
vistä riveistä / Kansankirjailijaimme novellikokoelma
UUSI ISÄ
Kirjoitti Liisa Tervo.
Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.
Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän poissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei tahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo tule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät kolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin jäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin yhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja siinä hyppivät lieskasivat iloissaan.
"Isä, isä!" hoki Hilma.
"Setä, setä!" Elsa hoki.
Setä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla. Mutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja hätäilemällä pyrki "itän tyliin", niin silloin saivat Elsa ja Hilma tyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin reppasta, mieluista hyvinkin.
Vaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä häärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin vuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan pahemmassa kuin pulassa.
Tänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki tulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat keittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa hulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.
"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat ja kaadatte mitä eteen sattuu", sanoi äiti. "Menkää pirttiin kuuropiilosille".
Mutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki. Juostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen hulmauttiin katsomaan, että eikö tule.
"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee", marisi itkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan ääreen. "Notta, notta", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa hameesta.
Mutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.
"Niistähän on vastus", äsähteli Inka Pieta. "Vaivasella heitä on."
"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis", sanoi äiti totisena.
"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa", mutisi Inka Pieta vähän noloissaan. "Tuo Elsakin, iso tytön torvelo, sehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet. Kas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen palasina… Ja tuon paraan kivikupin…"
Inka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta toiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina istuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu toisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi naurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui. Siirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö näkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut eikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet, niin piti jo lähteä kysymään.
"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?" kysyi Hilma ja Heilikin alkoi:
"Tuleeko te titte itä?"
"Tulee, tulee", sanoi äiti päästäkseen.
Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille, kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.
"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.
Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että nyt on jo pimeä.
Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.
"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän ja pyöräytti keski lattialle.
"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä", sanoi äiti.
"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.
Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin kysellä.
"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen isää.
"Voi itä,—voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin isän toista jalkaa.
"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.
Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia, irroitteli vyön ja riisui turkin.
Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein voiman väellä vetivät arkun luo.
Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi, niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.
Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan syliinsä ja sanoi.
"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."
Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.
Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:
"Setä nyt narraa."
"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.
"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.
Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.
"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti turkkeja naulassa.
Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:
"Elsa raukka."
"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään milloinkaan meille", virkkoi