Syvistä riveistä. Various
kuitenkin panna keto-perunaan."
"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.
"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."
"Vaikka niinkin", sanoi isä.
"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.
II. Kiitä poikaa
Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä, sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.
Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:
"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä vanhaksi."
Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä, kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut joutaa päätään sammuttamaan.
Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa, kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa. Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan liiaksi.
"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa. Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.
Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili, että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.
"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.
Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen satulamaakarin tehdasliike.
"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.
"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.
Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia, puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne kaadettiin perunat säilöön.
Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.
Kun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja saihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein edullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun tavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi olla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi kahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin lähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä rahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni, villalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.
Simo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja sokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin oli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta siitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä juopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen suistua.
"Nyt on rauha maassa!" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan mökkiinsä markkinamelusta.
"Kyllä kai siellä elämää taas olikin", sanoi vaimo.
"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin antaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän", arveli Simo.
Tuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun kaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin. Saattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.
III. Jokainen tekee, niin kuin hyväksi näkee
Markkinain jälkeen meni apumies pois, sillä hänen kotiseurakunnassansa alkoi kiire työ, niin kutsuttu syksykiire. Simo jäi Taavetin kanssa kahden, ja nyt heidänkin täytyi mennä taloihin työhön, sillä ei kaikista paikoista voinut työtä kotiin saada. Koko syksyn he talosta toiseen muutellen työskentelivät, ja ansaitsivat koko joukon viljaa. Ihmiset ihmettelivät Taavettia, kun hän niin nuorena oli voinut tulla semmoiseksi satulamaakariksi. Taavetti olikin vilkas poika, ja isokasvuinen.
Kun hän työskenteli talonpojan penkin ääressä oli hänellä tilaisuus tutustua talonpojan elintapoihin, ja useassa talossa työskennellen sai hän nähdä monen eri talon elämää.
Joulun pyhiksi menivät satulamaakarit kotiinsa, sillä Simo tahtoi oman perheensä keskuudessa viettää korkeata juhlaa. Erittäin hauskaa oli Taavetistakin nähdä noiden pienten siskojen leikkimistä ja iloa, joka pienokaisten silmistä loisti joulukynttilöiden valossa. Hän tunsi rinnassansa veljen iloa, kun oli voinut olla isällensä avullinen perheen onnellisuuden ja koossa pysymisen tukemisessa, ja yhdistyi vanhempainsa kanssa kiitoshuokaukseen Jumalalle, kaiken hyvän antajalle.
Vähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo Luntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa matkustaa Amerikkaan.
"En minä voi ostaa teidän torppaanne", vastasi Simo, "minä olen köyhä mies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?"
"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua tulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän toivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa hankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa."
"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?"
"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä," sanoi Tahvo.
"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen voipi minua pakoittaa?"
Esteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että