Syvistä riveistä. Various
leikkaa!"
"Paremminhan kuulet mitä pappi sanoo, kun otetaan liiat pois."
"Kiitoksia! Hyvä siitä tulikin."
"Ajetaanko parta kanssa?"
"Mitäs siitä ajetaan, kun ei sitä vielä olekaan olemassa."
Silloin panivat miehet parasta päälleen ja astuivat Pynnölään. Täällä isäntä jo oli vaate päällä vieraita odottamassa.
"Panin minäkin päälleni, vaikk'ei siellä minua juuri tarvita", sanoi isäntä.
"Kyllä se parempi on että isäntäkin tulee."
"Niinhän tuota minäkin ajattelin. Jokos Taavetin kirjat ovat pappilassa kaupunkimatkan jälkeen?"
"Täällä ne vielä ovat taskussani. Missä Leena on?"
"Täällä olen", vastasi Leena peräkamarista.
Taavetti raotti ovea.
"Kestääkö liitto? Ettei turhaa tarvitse mennä pappilaan."
"Kyllä, minun puolestani", vastasi Leena.
"No, ei sitte hätää", sanoi Taavetti ja painoi oven kiinni.
"Odottakaa vieraat! Pannaan vieterirattaat ja voikko laukkaamaan." Sen sanottuaan, meni isäntä hevosta valjastamaan. Vieraat menivät myöskin pihalle.
Pian oli voikko kääsyjen edessä, isäntä alkoi ajaa. Tie kulki Töyryn pellon aita-viertä muutamassa paikassa ja Töyryn Heikki, joka Leenalta oli rukkaset saanut, kynti siinä lähellä pellolla. Hän huusi heidät nähtyänsä:
"Kerjäläiskuormako Pynnöläisellä on, vaiko Mustalaisjoukkio?"
"Molemmat!" vastasi Pynnöläinen, ja lyödä hotaisi vähän hevosta. Niin jäi pian Töyryn pelto ja sen Heikki, ja tuot' hätään oltiin pappilassa.
"Voi kuinka minun pistää sapelleni se Töyryn Heikki," sanoi Taavetti, kun laskeusi kääsyistä pappilan pihalla.
"Älä tuota miksikään pane," sanoi Olli.—"Mies nimeä kantaa, koira nimen antaa." Tiedäthän sananlaskun.
"Niinhän tuo on," sanoi Taavetti, ja niin menivät kaikin pappilan kamariin.
Täällä se istui uutta testamenttia lukemassa vanha valkea päinen rovasti.
"Päivää! Mitäs Pynnölä nyt asioipi?" kysyi hän tulijoilta.
"Kuulutusta vaan, herra rovasti."
"Leenalleko?"
"Niin, tämän satulamaakarin kisällin Taavetti Rahkosen kanssa."
"Kuka siinä on puhemiessä."
Silloin läheni Olli pöytää, ja sanoi: "Olli Sampiaho."
"Jaha, lanko mies. Entä Taavetin kirjat, onko mukana?"
Taavetti veti kirjat taskustaan ja antoi rovastille papin kirjan, kisälli-kirjat sekä päästöpassit. Rovasti silmäili ne läpi ja alkoi kirjoittaa kuulutusta. Kun hän oli kirjoittanut, minkä kirjoittanut, laski hän kynän läkki-tolppoon, nousi seisoalle, ja vähän nojaten ronkkaansa pöytää vastaan virkkoi:
"Niin se on, Pynnölän isäntä on tehnyt miehen työn, antaessaan Taavetti Rahkoselle tyttärensä, sillä tietääkseni tuskin koko pitäjäässä on samanlaista poikaa. Te olette antanut työlle, taidolle ja toimelle kunnian, ja arvaan minä rehelliselle, vilpittömälle rakkaudelle, eikä tuolle useinkin vaan epävarmalle rikkaudelle. Siis, mitä minuun tulee, saan minä toivottaa sydämellisintä onnea Rahkosen ja Leenan avioliitolle!"
"Taavetti kait jää tänne, ette suinkaan muuta mihinkään?" jatkoi hän vielä.
"Enpä suinkaan," vastasi Taavetti.
"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne."
Taavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,
"Kiitoksia!" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. "Milloinka häät pidätte?"
"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt," vastasi Pynnöläinen.
"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu," sanoi rovasti.
Sitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn pellon sivuitse, huusi Heikki:
"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa."
"Se on valhe!" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.
"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän," huusi Taavetti uudestaan aidan ylitse.
Pynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa astuivat tielle.
"Johan se koko hävytöin on!" sanoi Pynnöläinen. "Oikein se olikin ettei tuonlainen rakki tytärtäni saanut."
"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä; menköön kukin tietänsä," sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.
"Mitäs sinä siinä puhut?" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja juosten Heikin eteen.
Heikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: "Tiehes mun pelloltani, kerjäläisen penikka!"
"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän," sanoi Taavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän nosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: "Minne minä tämän näin rikkaan heitän?"
"Heitä ojaan, heitä ojaan!" sanoi Pynnöläinen.
Ropsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin päin silmillään.
"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!"
Heikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti paljaasta pelosta.
"Tahdotko lisää rakki?" kysyi Taavetti.
Heikki ei vastannut.
Silloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen käsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.
"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!"
"Anna anteeksi, Taavetti kulta!" sanoi Heikki.
"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä kulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita— näetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin pöllyttää!"
Töyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.
"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan olen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä maailmassa?"
Pynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti tukasta.
"Mitäs siinä on", sanoi Pynnöläinen, "hänen pitää saada ajaa siinä Mustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti, jaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!"
Nyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja sitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.
"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!" sanoi Pynnöläinen ajaessaan, "kyllä minä sun selkäsi suolaan". Heikki koetti piehtaroida, vaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki kannettiin kamariin.
"Mitäs tuota tänne tuodaan?" kysyi Leena, "ja vielä väen väkisten ja ilman lakkia, läpi märkänä?"
"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin."
Heikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli istutettu ja katseli permannon rakoja.
Viimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä ja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin