Syvistä riveistä. Various
äidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa tarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa kylälle.
Koko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.
Erittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.
Isä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin hyvillään.
"Kuinkas kävi?" kysyi Esteri.
"No, niin se kävi", vastasi Simo, "että minä nyt olen torpan omistaja tämän kauppakirjan nojalla". Samalla hän veti povestansa paperi-arkin. "Minä kuljin pitkin kylää rahan haussa, ja sain sitä vähän paikastaan vastaisesta satulamaakarin työstä edeltä päin. Minä kävin kumminkin kuudessatoista paikassa ja juuri yhtä monta eri velkamiestä on nyt minulla. Mutta hyviä ihmisiä ne isännät tuntuvat olevan, ja jos he eteenkin päin yhtä hyviä ovat, etteivät ajattomalla ajalla rupea velkojansa hätyyttämään, niin meidän käypi auttavasti hyvin vielä. Meillä on nyt torppa, yksi hevonen, kaksi lehmää, kymmenen lammasta ja kaikenlaista muuta maanpäällistä. Tuo Amerikkaan-menon into pakoitti hänen myymään kaikki melkoisella hinnan alennuksella minun edukseni."
"Vai on hevonenkin, sillä minä ajan!" sanoi Taavetti.
"Aja pois, kyllä sitä vielä saatkin ajaa tarpeeksesi asti", sanoi isä naurahdellen.
"Oli onni että torppa saatiin", sanoi Esteri.
Seuraavalla viikolla tuli majan muutto. Elukkain hoitamisen tähden täytyi Rahkosen joukon olla heti sijassa, kuta entiset asukkaat pois menivät. Niin he jo muuttivatkin uuteen paikkaansa päivää ennen entisten asukasten lähtöä.
Siitä sitä sitten torppaa asumaan ruvettiin, ja Simon täytyi ajaa hevostakin, jota hän ei ollut tehnyt paitsi nuorena poikana. Vähän hän sitä kumminkin tarvitsi tehdä, sillä Taavetti pian tottui hevosta hoitamaan. Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan hevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina istuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä ja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta kuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet. Töitten lomasta Taavetti myös selkää oikaistakseen juoksenteli pitkin pellon hankea navetan takana, josta oli erittäin viehättävä katsella järven jäälle ja kuunnella kuinka iki-hongat pihan laidassa humisivat hauskasti ja kodikkaasti.
Äidin apuna voivat jo Mari ja Hanna kaikenlaista toimittaa ja ihmeeksi äidinkin silmät paranemistaan paranivat, kun hän tuli suurempaan huoneesen ja vapaampaan liikuntaan, niin että hän hyvin näki elukat ruokkia ja kehrätä.
IV. Orpoja
Entinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin vihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla toiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli pellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli suvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli käsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan oli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan lähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin ja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä muutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin heinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa olla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa niitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut satulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen myöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä pälkähästä.
Kaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti pieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta se kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä viikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun viikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.
Simo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti täyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä kipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen puimiset.
Viljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa, jossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä näyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.
Nyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja laski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi ensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni velkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi velkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas kävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja niin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli murheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että pian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti, että ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään säästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja kun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi niin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista lammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi kaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita sekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan, asetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse mestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin, että tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle. Taavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin satulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen joutavana syönyt.
Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista suurimmat.
Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.
Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.
Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.
Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta asioistansa miten parhaiten taisi.
Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:
"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun käsityöhöni."
Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.
Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne suoritti, hän ei pitänyt väliä,