Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-Стоу
enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään, juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi, kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy; sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero uutteraan työhön on neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä, ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki kirjoja, tarkasta luontoa, tee työtä. Jos henkinen voimasi hyvin muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia, että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.
"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin ilmoita vaan minulle".
Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi ystävälliset sanat joltakin toiselta.
Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä, olivat:
"Minä toivon, että sinusta tulee hyvä ihminen. Moni on koettanut tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole kenkään, joka todella on koettanut tulla hyväksi ihmiseksi, ollut onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen malja – miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!
Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut, se on – proosaa".
Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta herääminen, todellisuus on toista.
Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat, päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän ei tahdo pettää heidän toiveitansa, – ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi aivan tyysti seurata vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään – ei, ei, miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää – "saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta kaipaavia kysymyksiä, sentähden, – purjeet ylös ja matkalle, – koetelkaamme – taistelkaamme!
Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia päätelmiäni.
Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen ylioppilas-hienostelemiseen – ei, minun silmämääräni oli liian korkea, jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.
Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.
Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon jonkun kuva, joka löytyy jossakin ja jonka me jolloinkin löydämme ja löydettyämme omistamme itsellemme.
"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta – — mutta jos minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin – niin – — se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".
KUUDES LUKU
Uni-morsiameni.
Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.
Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.
Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen tähden varsin helposti.
Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla, säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.
Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä, kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.
Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme, että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä, että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys, tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla – kaikki vakuuttaa, että taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen, elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa olin väliin keskustelevanani – en juuri sentähden että se olisi ollut uni-morsiameni näköinen – en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.
Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut juuri ystävällisimpiä.
Luonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa pidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista; ja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa kaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide heistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja muodostamaan "valtion valtion keskellä", yhdyskunnan omilla tunteilla, omilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä – ja vielä lisäksi, valtion – naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä tapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä että yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja kaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun. Emme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna jossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta vyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus onkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä