Skandinaviasta. Various
Evjenin lahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot toivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden mukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat edespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin tehty.
Nyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten olutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo koskisiltakin.
"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen," vastasi Gjermundin äiti, "mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat haeskella hirsiä ympäri maailmaa."
"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan." Niin arveli ainakin Jon.
A. L. KJELLAND
RAKKAUS JA VIATTOMUUS
"Laittakaa vain niin, että joudutte yhteen!" sanoi rouva Olsen.
"Niin, en minäkään ymmärrä, miksi ette toimita häitänne nyt syksyksi", lausui vanhempi neiti Ludvigsen, joka ihaili todellista rakkautta.
"Niin teidän pitää!" virkkoi neiti Loviisa, varmaan tietäen pääsevänsä morsiusneitsyeksi.
"Mutta Sören sanoo, ett'ei hänellä ole varaa", vastasi kaikkiin näihin kehoituksiin morsian vähän surumielisesti.
"Eikö varaa!" ihmetteli neiti Ludvigsen. "Kuinka voikaan nuori tyttö päästää suustansa tuommoista sanaa! Jos jo nyt annat nuoren rakkautesi ympärille kasvaa noiden käytöllisten arvelemisten rikkaruohoa, mitä sitte jää jäljelle ihanteellisesta loistosta, jota vain rakkaus voi levittää elämään? Että mies saattaa ottaa lukuun semmoisetkin puolet ja kohdat, sen voi jotenkuten käsittää; mutta sivistynyt naissielu ihan rakkauden kukoistuksessa! Ei, ei, Maria, älä nyt Herran tähden anna noiden halpamaisten raha-asiain himmentää onneasi!"
"Älä mitenkään!" kehoitti neiti Loviisakin.
"Ja toisekseen", neuvoi rouva Olsen, "eihän sinun sulhasesi olekaan niin ihan ilman tuloja. Minun mieheni ja minä alotimme paljoa vähemmällä. Kyllä tiedän, mitä tahdot sanoa, että muka silloin ajat olivat toiset. Tottahan minä sen tiedän, ja ihmettelen vain, että sitä jaksatte yhä muistuttaa meille. Ettekö sitte usko, että juuri meillä vanhoilla, jotka olemme eläneet tuon käänneajan yli, on paras käsitys kaikesta, mitä silloin tarvittiin ja mitä nyt? Kun siis minä, kokenut emäntä, sanon, että sinun sulhasesi palkka, jonka hän saa minun mieheltäni, ja mitä hän muuten voi ansaita sivutuloja, riittää kylliksi talouden perustukseen, niin voittehan kyllä käsittää, että minä siinä otan lukuun myöskin olojen muutoksen."
Rouva Olsen oli ihan innostunut, vaikk'ei kukaan aikonutkaan vastustella häntä. Mutta häntä oli aina tämänlaatuisissa keskusteluissa suututtanut varsinkin nuorten rouvain ihmettely, miten naurettavan huokeata kaikki oli ollut kolmekymmentä vuotta sitte. Sehän ikäänkuin vähensi hänen esikuvallisen emännyytensä arvoa.
Keskustelu vaikutti suuresti morsiameen, sillä hän luotti hyvin lujasti viisaasen ja kokeneesen rouva Olseniin. Ja rouva oli aina siitä asti, kun Maria joutui kihloihin tuomarin apulaiselle, pitänyt hänestä erinomaista huolta. Rouva Olsen oli toimiva vaimo, ja kun kaikki hänen omat lapsensa jo olivat täysikasvuiset ja naimisissa kukin tahollansa, tarvitsi hänen toimihalunsa jotakin vaikutusalaa, ja siksi soveltuivat erittäin hyvin nuoret kihlatut ja heidän asiansa.
Marian äiti sitä vastoin oli hyvin hiljainen. Hänen miehensä, jolla oli ollut jokin pieni virka, oli kuollut niin aikaisin, että eläke jäi hyvin pieneksi. Hän oli syntyisin ylhäisestä perheestä, jossa oli oppinut vain soittamaan pianota. Sitäkin taitoansa harjoittamasta oli hän jo ammoin lakannut, ja vähitellen oli hän tullut hyvin uskonnolliseksi ja haaveilevaksi.
"Kuulkaapas, hyvä Sören! Ettekö te aio pitää häitänne?" kysyi tuomari Olsen hyväntahtoisella ja lempeällä tavallaan.
"Kyllä," vastasi Sören hitaasti, "kun vain saan varoja."
"Varoja!" toisti tuomari, "ettepä, totta ollen, niin ihan varaton olekaan. Tiedänhän minä, että olette säästäneet —"
"Mitättömän vähän", virkkoi Sören.
"No jaa, vaikkapa vähänkin, mutta sehän osoittaa teillä olevan taipumusta säästämään, ja se taipumus on rahan arvoinen. Kun on niin hyvät paperit kuin teillä ja semmoisia tuttavia pääkaupungissa, niin voittehan milloin hyvänsä ruveta hakemaan pienempiä virkoja ja kun kerran on virkamies-uralla, niin menee – senhän tiedätte – ihan itsestään eteenpäin."
Sören purasi kynäänsä ja näytti kahden vaiheella horjuvalta.
"Olettakaamme nyt", sanoi tuomari, "että jo entisen säästäväisyytenne tuloksilla voitte perustaa kodin suuritta veloitta, niin onhan teillä sitte palkkanne, puhumattakaan sivutuloista, joita tietysti aina voi sattua. Ja olisipa ihme, ell'ei teidän kelpoisenne mies saisi jotakin sivutyötä joutohetkiksi näin eteenpäin pyrkivässä kaupungissa, kuin meidän on."
Sören ajatteli koko aamupäivän tuomarin sanoja; yhä selvemmin hän huomasi liioittelevansa taloudellista pulaa, jonka oli tähän asti olettanut naimisesta seuraavan; olihan todellakin totta, että hänelle jäi konttoritöiltä hyvä joukko aikaa sivuansion varalle.
Hänen oli jääminen päivälliselle tuomarin luo, jossa morsiankin oli. Yleensä tapasivat he toisiansa yhtä usein tuomarin talossa kuin Marian kotona. Sillä rouva Möller, Marian äiti, oli vähitellen hankkinut erinomaisen taidon kääntää kaikki keskustelut uskonnollisiksi, eikä se tietysti ajan pitkään kovinkaan viehättänyt nuoria.
Päivällispöydässä puhuttiin pienestä, sievästä asunnosta, jonka rouva Olsen oli löytänyt; "oikea linnunpesä äskennaineille", kuten rouva sanoi. Sören sivumennen tiedusti, minkä verran se vuosittain maksoi, ja todellakin oli hyyry hänestä erittäin huokea asunnon sievyyteen verraten, mikäli rouva sitä kuvaili.
Kun rouva Olsen niin mielellään tahtoi jouduttaa tämän avioliiton toteutumista, tuli se ensinnäkin – kuten jo viitattiin – siitä, että hän tarvitsi jotakin toimimista, ja toisekseen eli hänessä epäselvä halu nähdä tapahtuvan jotakin, mitä hyvänsä – nähdä jokin sielutieteellinen ilmiö, joka ei olekaan tavatonta pontevissa luonteissa, kun joutuvat pieniin, yksitoikkoisiin oloihin.
Tuomari työskenteli samaan suuntaan ensinnäkin rouvansa käskystä, ja toisekseen toivoi hän Sörenin, jouduttuaan naimisiin Marian kanssa, joka oli ollut melkein lapsen sijassa tuomarin talossa, kytkeytyvän vielä kiinteämmin konttoriin, eikä tuomari tiennyt parempaa apulaista mistään saavansa.
Päivällisen jälkeen kävelivät nuoret puutarhassa. He puhelivat kummallisella, ikäänkuin hengästyneen tavalla, kunnes Sören vihdoin keveällä äänellä kysäsi:
"Jos pitäisimme häämme tänä syksynä, mitäs siitä sanoisit?"
Maria ei muistanut kummastua; hän oli itse samaa ajatellut. Sentähden hän maahan katsellen vastasi:
"Niin, jos vain luulet meillä varaa olevan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan."
"Laskekaamme vähän lukua", sanoi Sören, vetäen morsiamensa mukanaan huvihuoneesen.
Puolen tunnin kuluttua palasivat he sieltä käsitysten päiväpaisteesen, ja heistä itsestäänkin loisti jonkinlainen päiväpaiste, kuten ainakin rohkean päätöksen perästä, joka on tehty tarkalla punnitsemisella ja miettimisellä.
Joku ehkä arvelee, ett'ei pidä ehdottomasti luottaa mihinkään luvunlaskun tulokseen yksistään sentähden, että kaksi rakastavaista on saanut kokoon samat numerot, varsinkaan silloin jos tuo lasku on koskenut toisaalla suurimman onnen ja toisaalla vielä pitkän odotuksen valitsemiseen.
Söreniä olikin noita numeroita poimiessa vähin epäilyttänyt. Hän muisti ylioppilas-aikanansa hyvin innokkaasti puhuneensa velvollisuuksista jälkeentulevia kohtaan ja filosofiallisilla perusteilla näyttäneensä rakkauden aina olevan itsekkään sekä asettaneensa ratkaistavaksi naurettavan kysymyksen, onko kellään ihan kieltämätöntä ja ehdotonta oikeutta hankkia