Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja. Unknown
komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui. Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä, taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat: "älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. – Mutta eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa: "Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa. Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan, koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.
Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin, mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki ammuttu.
Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. – On pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle. Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. – Melua ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta, jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.: "vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi tuntea ystävätä vihollisesta.
Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon: "ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan. Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys, niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain etäällä täydellisesti ammuttu. – Siinä kaikki.
Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme, jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat voittoon tahi kuoloon!"
Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin, valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. – Kolmetuhatta kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä enää sota pauhaa.
Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty. Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille, mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa: täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin näyttivät he vielä