Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä. Aho Juhani
niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä sitä seurasi.
Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja.—"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja niillä näyttää olevan jotain mielessään.—"Äiti, sano sille jo!"—"Mitä, mitä?"—"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja sanoo viimein:—"Jos nyt sitten menisit talliin."
Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa haavanoksia.—"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä mitään.—"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun syntymäpäivälahjaksi.—"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi elävää pupua syntymäpäiväkseni.
Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä. Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset häipyvät näihin.
Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta ajattelemista.
Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. Luulin lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu, edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä. Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä ihmeellisempi olet.
Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
Muistathan Taaton tädin?
Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina, itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin mieluista sitä kuulla.—"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte! Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat, naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa, saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin voittivat kuin vaikean kohtauksen