Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна
toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.
Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.
Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.
Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen.
– Herätkää, majuri… olisi kahvia.
Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.
Ennenkuin Oiva Juntunen ryhtyi valehtelemaan majurille, hän pahoitteli eilistä käytöstään:
– Olin illalla hiukkasen väsynyt… eksynyt ja vähän hermostunut.
– Ne krh: n pojat taisivat vähän sinua häiritä täällä, kysyi Remes hörppien kahvia. – Minulle kerrottiin, siitä tiesin tulla käymään.
– No mitä nyt vähän. Hermostutti kun tultiin leiriin kranaatinheittimien kanssa. Sinä taidat olla kapiainen?
– Aktiiviupseeri, joo. Mutta nyt minulla on virkavapaata vuoden verran. Täytyy välillä irtaantua normaalista koulutusrutiinista, jos käsität. Kotiin on moni kuollut, hah.
Hyvin Oiva Juntunen majuria ymmärsi. Kun ajatteli Humlegårdia ja monimurhaaja Siiraa, niin majurin lausahdus merkitsi hänelle kirjaimellisestikin täyttä totta.
Sitten Oiva Juntunen katsoi olevan sopiva hetki valehtelemisen aloittamiseen.
– Minä olen amanuenssi Asikainen, hän esittäytyi. – Kirjastomies, Helsingin yliopiston kirjastossa minulla on leipätyö[39].
– No mikäs kirjastomiehen on tänne heittänyt? Täällä ei isommin kirjoja ole, ihmetteli majuri.
– Oikeastaan minä olen täällä hankkimassa ekologisia vaikutteita. Minä olen kovin kiinnostunut kaikenlaisista ympäristönsuojeluasioista.
Tosiasiassa ympäristökysymykset eivät koskaan olleet erityisemmin kiinnostaneet Oiva Juntusta, mutta hän arveli tuommoisen rotevan majurin olevan niistä vieläkin vähemmän perillä ja siten peitetarinalla oli mahdollisuus tulla uskotuksi.
– Minulta kuoli täti… jätti vähän perintöjä, ja minä ajattelin että kerrankin minulla on tilaisuus ajatella vain itseäni, ja oleskella täällä Lapissa.
Totta kyllä, Oiva Juntunen ajatteli itseään, mutta myös entistä kaivinkoneenkuljettaja Sutista, kauppatekinikko Siiraa ja kaikkien Pohjoismaitten poliiseja. Yhdessä ne pakottivat hänet vetäytymään tänne erämaahan. Ei kuollut täti mitään merkinnyt elävän Siiran rinnalla.
Oiva Juntunen oli päässyt valehtelemisen vauhtiin[40]. Hän kertoi majurille perhetaustastaan: hän oli poikamies. Siinä hän ei valehdellut. Hän oli kotoisin Helsingistä, mikä oli vale, ja se että hän oli kirjastomies, oli emävale. Kaikki muukin, mikä seurasi, oli palturia: hän oli jo lapsuudesta kerännyt kaikenlaisia luonnonvaraisia kasveja, hoidellut akvaariota, kiikaroinut lintuja ja tutkinut nisäkkäitten jälkiä.
Ainoat nisäkkäät, joista Oiva Juntunen oli eläessään kiinnostunut, olivat naiset.
– Minulla on oma tähtikaukoputki ja yli tuhannen niteen kotikirjasto, vähäinen vielä… minä olen mukana ympäristöliikkeessä. Ei meillä Suomessa enää pitäisi rakentaa yhtään vesivoimalaa. Koskien on saatava virrata vapaina.
Oiva Juntunen puhui laajasti tulossa olevasta ekokatastrofista.
– On sinulla huolia, nuorella miehellä, huomautti majuri.
– Kun täti keväällä kuoli virtsakiviin, niin minä päätin tulla tänne Lappiin täydentämään jäkäläkokoelmaani, yltyi Oiva Juntunen valehtelemaan.
– Montako niitä on, kiinnostui majuri. – Karhunsammal[41], seinäsammal[42] ja tavallinen jäkälä? Kolme minäkin muistan.
Oiva Juntunen kävi varovaiseksi. – Lajeja on toistakymmentä. Siis pelkkiä jäkäliä. Sammaleet ja naavat ovat asia erikseen, ja sienet ja käävät. Minä olen erikoistunut nimenomaan jäkäliin.
– Jaa niin. Ei meillä sotakorkeakoulussa isommin jäkälistä luennoitu.
– Maapallon ilmakehässä on viime vuosina tapahtunut hälyttävä muutos, selitti Oiva Juntunen siirtääkseen keskustelun jäkälistä yleisemmille alueille. – Hiilidioksidia on pursunut ylempiin ilmakerroksiin valtavat määrät, ja se johtuu otsonista. Sitä taas sekoittuu ilmakehään deodoranteista joita naiset suihkuttavat kainaloihinsa. Niissä on ponnekaasua. Eikä raskas hiilivoimalla käyvä teollisuus ole synnitön sekään. Entäpä Amatsonin viidakkojen metsähakkuut! Lehtivihreä loppuu maailmasta vuoteen 2050 mennessä jos ihmiskunta ei järkiinny.
– Lautaa ja lankkua kuitenkin tarvitaan, huomautti majuri.
– Täällä pohjoisessa on olemassa toinenkin vaara. Kun ilmakehä saastuu liikaa, niin aurinko alkaa paistaa entistä kuumemmin. Ne savut kuumentavat ilmaa auringossa. Siitä seuraa että napajäätiköt sulavat ja vedet valuvat meriin. Grönlanti kun sulaa niin Atlantin pinta nousee kolme metriä, ja jos Etelämanner sulaa, niin Tyynen valtameren pinta nousee kuusi metriä. Se tekee keskiarvona neljän ja puolen metrin tulvaa kaikissa maailman merissä. Voit käsittää mitä se merkitsee.
– Jäävät laiturit veden alle, totesi majuri. – Täytyy osoittaa puolustusmäärärahoja enemmän laivastolle. Maavoimat jäävät lapsipuolen asemaan[43].
– Maailman kaikki satamat on rakennettava uudelleen! Jokisuistot tulvivat kauas sisämaahan. Pohjanmaalla vesi nousee Lapualle asti. Pori uppoaa mereen. Entäpä miten käy Intian ja Bangladeshin? Satoja miljoonia ihmisiä hukkuu. Niin ettei luonnonsuojelu ole mitään vouhotusta, pauhasi Oiva Juntunen. Häntä itseäänkin kummastutti, mistä kaikesta häneen olikin tällaista tietoa tarttunut. Mutta joka päivähän niistä ruotsalaiset lehdet kirjoittivat, ja television raporttitoimittajat selittivät samoja juttuja illat pitkät.
– Olet sinä kiihkeä mies, pakko myötää, tunnusti majuri.
– En minä mitenkään fanaattinen ole. Pois se minusta! Olen minä kyllä osallistunut mielenosoituksiin, joissa on vaadittu ihmiskunnalta enemmän järkeä.
Tosiasiassa Oiva Juntunen oli elämänsä aikana ottanut osaa yhteen ainoaan mielenosoitukseen. Se oli tapahtunut Turun keskusvankilassa Kakolassa vuonna 1969. Vangit, Oiva Juntunen etunenässä, olivat ryhtyneet vankilan ruokasalissa rytmikkäästi kalistelemaan lautasia ja mukeja aikaansaaden näin hitonmoisen metakan. Mielenosoituksen tavoitteena oli ollut saada vankien keittoihin lisää sattumia.
– No, mitenkäs olet aikonut täällä elellä, tiedusteli majuri Remes. Käytännön sotilaana majuri Remes näki ettei amanuenssi Asikaisella ollut riittävästi edellytyksiä pitempiaikaiseen oleskeluun täkäläisillä jäkälämailla.
– Siinä minulla ongelmia onkin… olen ajatellut palkata jonkun saamelaisukon ikäänkuin oppaaksi. Kai täällä semmoisia asuu? Se voisi pyytää riistaa, ja pitäisi kai jonkinmoinen kotakin rakennuttaa. Onhan minulla nyt rahaa kun täti kuoli. Minä olen kuullut sanottavan että täällä pohjoisessa
leipätyö – работа, за которую выплачивается регулярная зарплата
päästä vauhtiin – войти во вкус
karhunsammal – политрихум, род многолетних споровых растений, мхов
seinäsammal – плевроциум, род гипновых листостебельных мхов
jäädä lapsipuolen asemaan –