Teerelän perhe. Alkio Santeri
Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.
"Tuo", sanoi lyöty.
Nimismies katsoi osotettuun suuntaan.
"Häh – mitä – Joonasko?" hän kysyi ilmeisesti kummastuneena.
"Nii-in".
"Missä on sitten sinun haavasi?"
Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä ollut; ainoastaan iso kuhmu.
"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".
Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja mitä varten oli Heikkiä lyönyt.
Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta. Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin, jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.
"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy tulla tarkemmin tutkituksi. – Joonas tulkoon vankivartijan luo". Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista osanneet aavistaa.
"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui nimismiehen eteen.
"Ei vielä ainakaan".
Kysyjä siirtyi näköjään kiitollisena sivulle.
Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja ukkoja oli paljon paikalla.
"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun hänelle kerrottiin tappelusta.
"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".
"Eikö kukaan muu saanut puukonhaavoja, kuin Joonas ja murhattu?"
"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun, että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta ilmoittelemaan".
Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun leikkaushuoneelle.
Pidätetyitä lähti hän miehineen viemään vankikulettajalle.
III
Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli virkeämmäksi.
Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken nimitettiin Saaraleenaksi.
Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:
– "Siunatkoon! – pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois kisalta. – Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo lintujalka ole siellä valssaamas. – Kyllä Siipelän Kallella ja Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa pyytäneet mun – mutta mitäs tuosta puhun. – Kylläpä sinä jo ymmärrätkin. – Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta. Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä usko… Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan Iikka ja Tammiston Samppa? – Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan Iikalla … puoli manttaalia, lapsi! – Se on jo koto se, johon sopii emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". – Saaraleena levitti käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä valikoiman varaa!' – No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja tyttären täytyy olla kotona. – Mutta sellaisiahan ne ovat tämän aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en! Sen verran häpyä mulla oli".
Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi kaivaa nuuskarasiaansa.
"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.
"Noh – noh – mitä – missä – missä – ?" äännähteli hän, kun monista, kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista ystäväänsä, eikä tavannut sitä.
"Mutta – voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?" Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri, lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.
"Oletteko kadottanut?"
"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. – Mutta tu – tuolla se pahahenki nyt vihdoinkin on! – Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on tyhjä kun pesty kastrulli. – Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".
"Vai on tunkkapöönäkin, mikä se on?"
"Se on ympyräinen niinkuin papu; – kaiva sormellasi sieltä toosasta, kyllä sen löydät".
"Ka, niin on; – sepä on!"
"Mitä sinä siitä Maijasta tykkäät, onko se hyvä piika?"
"En minä hänestä ainakaan mitään moiti".
"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".
"Eihän se mitään ole".
Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:
"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä lehmiä ja hoidetaan hyvin. – Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada maistaa. – No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin mitänä – en mitänä, – mitäpäs minä tietäsinkään, – kukapas tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.
"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".
"Se vasikka elää, joka juo. – Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia ruokapyttyjä.
"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.
"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille, niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut väsymään. – Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda, kurkkuani niin kuivaa".
Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano olevankin, sillä Saaraleena