Teerelän perhe. Alkio Santeri
tyttöä, ja kysyi:
"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:
"Missä Heikki on?"
"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään sänkyä kohti.
"Onko hän hyvin heikko?"
"En minä tiedä".
Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:
"Kuinka sinä nyt voit?"
Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.
"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan kääntyen.
"Ei", vastasi tämä, "Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden kesken puhuttavaa".
Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului ajavan lehmiä tarhaan.
"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.
"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan äänellä:
"Ai-ai!"
Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja jatkoi kyselemistään ivaillen:
"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"
"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".
Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.
"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.
"Olihan sitä siinä".
"Voitko nousta ylös?"
"Vaivalla kyllä".
"Koetappa nyt nousta, jos voit".
Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli kyljessään olevaa kovaa pistosta.
"Oih oh oh!"
"Todellakin näytät kipeältä".
"Oih! niin olen. – Kyllä se oli kolahdus".
Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi taasen puhua:
"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi Niemelän Joonasta vankeudessa?"
Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo, ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän virkkoi:
"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti – olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"
Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä kysyi:
"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne tulin?"
Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:
"Mitä tyttöä takaa ajoi?"
"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"
"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut", jutteli Heikki viattoman näköisenä.
"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".
"Minäkö? – Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa ajamaan?"
"Mutta kukas se sitten oli?"
"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä mitä täällä on tapahtunut".
"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"
"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".
"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"
"Voi! – olisinkohan ollut houreessa – ja – ?"
"Ja sitten juossut sisaresi perässä".
"Niin – ".
"Oletko usein houreessa?"
"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, – oih!"
"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"
"Niin, – en tiedä, josko olisin ollut – "
"Täytyy kysyä sisareltasi".
"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".
"Entäs, jos sinä valehtelet?"
"En minä – kuinka minä näin kipeänä".
"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili poveansa kädellään.
"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.
"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava – nimismies", hynkkäsi Heikki, seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.
"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele olemattomasta kivustasi?"
"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.
"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".
"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin paljo syytä oli, oli jo".
"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"
"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä…"
"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.
"Niin meinaan".
"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"
"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte… Minä en ole pitkävihainen".
"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".
Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.
Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta, missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole… Sydäntä kouristi tieto että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia… Mutta jos nimismies aavistaa, että Joonas ja minä… Ei! En mene. – Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa? Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle, joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.
V
Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty, päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin