Jumalan teillä. Bjørnstjerne Bjørnson
Hatusta aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli lähdettävä astumaan.
Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.
Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan. "Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin…" Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.
Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli – ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, – ja Olessa heräsi huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei uskaltanut.
He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt näkyvissä!" sanoi hän. – "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.
Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan, jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin, käsitysten hänen kanssaan, … ei, ei sittenkään oikealla tavalla. Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.
Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen, mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He kulkivat edelleen.
Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?" virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi, kertoisiko hän – valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine; – oliko se ivaa? —
Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." – "Niin, ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo – ?" – "Kyllä, mielelläni!" Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti, hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen, katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.
Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät, vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.
Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin? Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.
Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne. Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että Ole pani sille suuren arvon.
Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä hyvästit, – vai – ? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana! Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, – veti sitten kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin, kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole nosti lakkiaan.
Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.
Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan, pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka häntä vieläkin houkutteli ulos.
Silloin