Jumalan teillä. Bjørnstjerne Bjørnson
uutta hänelle eikä hän ymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan senjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan, kun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka oli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.
Mutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö heidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei, tämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä vierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat hetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.
Äiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen he saivatkin.
Ja niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen jyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, – mutta sitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole kertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen puolestaan pehmittää sen ja sen pojan, – niin, vaikkapa itsensä Anders Heggen; – jollei hän suostuisi olemaan puhumatta "Jumalan teistä" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen läksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän vielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko leikki!
Kun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi Josefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että tyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän oli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin, hänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.
Edvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä sellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi työtä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat kumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?
Edvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat toisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät apteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin nekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat kumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän sopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä olisi suuri yhteinen pursi, – kaikki yhteistä.
Ole ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana, vaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän olisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei sitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se muutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta…
Niin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että toisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä. Viimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.
He kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta, mutta he olivat niin väsyneitä.
NUORUUDEN AIKANA
1
Ensimäinen pari ulos.
Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla, loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten. Siellä oli:
"valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia, sinisiä, punervia, vihreänvärisiä – "
– muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja, huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin purjein. Vesi oli peilityyni.
Laulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella, jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit – oh, miten raskaita ja hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria suunnattomia hirviöitä.
Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja raakaa vastaan, – vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä kirkkaudesta.
Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus" – olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin Norjan länsirannikko – on juuri siinä, että luonto pakoittaa panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.
Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin, niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.
Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta. Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa, nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää tappelua, – vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.
Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen, joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta; hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti huomattavassa määrässä yleistä Melanchtonin kuvaa, mutta katse oli kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä nimeltä. Se oli Ole Tuft, nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa,