Ivanhoe. Вальтер Скотт
ole nyt enää mitään muuta yleisistä laitoksista mainitsematta, kuin että tantereen itäisen reunan keskipalkoilla oleva lava, – siis juuri sillä kohdalla, missä taistelijain piti hyökätä toisiansa vastaan, – oli rakennettu muita korkeammaksi, komeammin koristettu sekä varustettu eräänlaisella kunniaistuimella ja telttakatoksella, johon kuninkaallinen vaakuna oli kuvattu. Koreapukuisia asemiehiä, hovipoikia ynnä jousimiehiä seisoi kunniapaikan ympärillä, joka oli varattu prinssi Juhanalle ja hänen seurueelleen. Vastapäätä kuninkaallista lavaa oli läntiselläkin puolella samanlainen, yhtä korkea. Se oli vielä loistavammin koristettu, vaikkei niin kalliisti kuin prinssin lava. Kokonainen parvi nuoria aatelispoikia ja – tyttöjä, kauneimmat mitä oli löydetty, kaikki vihreän- ja punaisenkirjavissa, eriskummallisissa puvuissa, ympäröi tätä kunniaistuinta, joka oli samoin värein koristettu. Keskellä lippuja ja viirejä, joihin oli kuvattu haavoitettuja sydämiä, jousia viinineen ynnä muita tavallisia Cupidon voittojen vertauskuvia, nähtiin loistavin värein maalattu otsakevyö; siitä katsojat saivat tietää, että tämä sija oli varattu »à la Royne de la Beaulté et des Amours» (Kauneuden ja Rakkauden kuningattarelle). Mutta kuka täksi kuningattareksi tällä kertaa valittaisiin, sitä ei kukaan vielä voinut tietää.
Kaikensäätyiset katsojat alkoivat nyt riidellen ja rähisten tunkeutua esille ja hakea itselleen paikkoja, ja suuri oli kiista etuoikeutetuista sijoista. Osan riidoista sotamiehet kursailematta ratkaisivat, käyttäen pertuskainsa varsia sekä miekkojensa ponsia tehokkaina todistuskeinoina vastaanhangoittelijoita kohtaan. Jos sitä vastoin korkeampisukuisten henkilöiden vaatimukset olivat ristiriitaisia, tulivat kiistoja ratkaisemaan airuet tai molemmat turnausmarskit, Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martinval, jotka kiireestä kantapäähän asti rautavaruksiin puettuina ratsastelivat edestakaisin tantereen aitausta pitkin, valvomassa järjestystä katsojajoukossa.
Vähitellen täyttyivät lavat ritareilla ja aatelisherroilla, jotka olivat rauhanpuvuissansa. Heidän pitkien, tummanväristen viittainsa rinnalla loistivat naisten kirjavat, heleänväriset puvut sitä komeampina. Naisia muuten oli saapunut tätä taistelua katsomaan paljon enemmän kuin miehiä, vaikka olisi luullut sen olevan niin veristä ja vaarallista, ettei siitä olisi voinut olla huvia heidän sukupuolellensa. Lavojen ja aitauksenkin väli tuli pian täyteen varakkaita, vapaita talonpoikia sekä porvareita. Karttuipa sinne myös halvempia aatelismiehiä, semmoisia, jotka olivat liian kainoja tai liian köyhiä tai joiden aatelisoikeudet olivat epäiltävää laatua, niin että he eivät rohjenneet pyrkiä korkeammille sijoille. Näiden kesken tietysti tiheimmin syttyi riitoja etusijoista.
»Uskoton koira!» huusi eräs vanha mies, jonka virttynyt nuttu todisti köyhyyttä, vaikka hänen miekkansa, tikarinsa sekä kultavitjansa osoittivat, että hän lukeutui korkeampaan säätyyn, – »sinä suden pentu! Uskallatko ahdistaa kristittyä miestä, ja vieläpä normannilais-herraa, jaloa Montdidier'in heimolaista?»
Nämä raakamaiset haukkumasanat kohdistuivat vanhaan tuttavaamme Iisakkiin, joka kalliisti, jopa komeastikin puettuna tikkauksilla koristettuun ja turkiksilla päärmättyyn viittaansa, koetti päästä lavan alla olevalle etumaiselle riville. Hänellä oli mukanaan tyttärensä, kaunis Rebekka, joka Ashbyssä oli yhtynyt hänen seuraansa ja nyt nojautui isän käsivarteen, suuresti pelästyneenä siitä yleisestä suuttumuksesta, jota juutalaisen röyhkeys näytti nostattaneen. Mutta Iisak, joka, niinkuin olemme nähneet, välistä oli jokseenkin suuri pelkuri, tiesi nyt hyvinkin, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut mitään pelkäämistä. Tämmöisissä julkisissa tilaisuuksissa vertaistensa silmäin alla, ei ahnein eikä ilkeinkään aatelisherra olisi tohtinut tehdä hänelle pahaa. Tämmöisissä paikoissa juutalaisetkin olivat yleisen lain turvaamat. Ja jos sen turva ei olisikaan ollut tarpeeksi luja, niin olipa kuitenkin läsnäolijoiden joukossa aina muutamia paroneja, jotka oman etunsa vuoksi olisivat kernaasti suojelleet heitä. Tässä tilaisuudessa Iisak tiesikin olevansa tavallista paremmassa turvassa, sillä prinssi Juhana koetti par'aikaa saada suurta rahalainaa Yorkin kaupungin juutalaisilta, tarjoten pantiksi muutamia kalliita kalujaan sekä tiluksiansa. Iisakilla itselläänkin oli melkoinen osa tässä asiassa; hän tiesi siis, että prinssi, joka hartaasti halusi saada asian toimeen, nykyisessä pulassaan aivan varmaan suojelisi häntä.
Nämä syyt rohkaisivat juutalaistamme niin suuresti, ettei hän peräytynytkään aikomuksestaan, vaan työnsi tieltään kristittyä normannilaista, välittämättä hänen sukuperästänsä, säädystänsä ja uskonnostaan. Mutta vanhan miehen parkuminen herätti ympärillä seisovien vihastusta. Yksi heistä, vahva, lyhyenjäntterä vapaa talonpoika, jolla oli vihreä puku yllään, kaksitoista nuolta vyössään, hopeahelainen miekankannin olalla ja kolmen kyynärän pituinen jousi kädessä, kääntyi heti juutalaiseen päin. Hänen kasvonsa, jotka alinomaisesta ilman vaikutuksesta muutenkin jo olivat pähkinänkarvaiset, muuttuivat nyt vihastuksesta vielä tummemmiksi. Hän sätti juutalaista paksuksi hämähäkiksi, joka onnettomien verta imemällä oli paisunut rikkaaksi, ja kehoitti häntä muistamaan, että tämmöisten hämähäkkien annetaan olla rauhassa nurkassaan, mutta että ne litistetään kuoliaiksi niin pian kuin uskaltavat tulla päivän valoon. Tämä ankaralla äänellä sekä tuimin katsein lausuttu varoitus säpsähdytti juutalaista. Luultavasti hän olisi siirtynyt etemmäksi näin vaarallisen naapurin luota, mutta kaikkien ihmisten silmät kääntyivät samassa prinssi Juhanaa kohti, joka nyt juuri ratsasti aitauksen sisäpuolelle, suurilukuinen, komea-asuinen seurue perässänsä. Osa hänen seuralaisistaan oli maallikoita, toinen osa hengellisiä herroja, jotka jälkimmäisetkin olivat yhtä kirjavat vaatetukseltaan ja kevytmieliset käytökseltään kuin heidän maalliset kumppaninsa. Olipa siellä Jorvaulx'in abottikin niin koreassa puvussa kuin hengellinen ylimys suinkin uskalsi esiintyä. Kalliita turkiksia sekä kultaa oli tuhlaamalla käytetty hänen vaatteisiinsa. Ja hänen saappaittensa kärjet, paljon pitemmät vielä kuin sen ajan mieletön muoti vaatikaan, eivät ylettyneet vain polviin, vaan uumille asti. Niiden vuoksi hänen oli mahdotonta pistää jalkaansa jalustimiin. Mutta siitä ei ritarillinen abottimme suuresti huolehtinut. Hän oli kerrassaan käyttämättä näitä huonon ratsumiehen apukeinoja, ehkäpä hän oli mielissäänkin siitä, kun hän täten sai näytellä oivallista ratsastustaitoansa niin suuren ihmisjoukon ja varsinkin lukuisan naisparven silmien edessä. Sitäpaitsi oli prinssi Juhanan joukossa hänen palkkasoturiensa suosituimmat päälliköt, muutamia renttumaisia paroneja ja irstastapaisia hoviherroja sekä useita temppeli- ja johanniittaritareja.
Mainita sopii tässä, että nämä molemmat ritaristot olivat vihoissa Rikhard kuninkaan kanssa, ja olivat pitäneet Ranskan Filipin puolta koko siinä loppumattomassa riitajaksossa, joka Palestiinassa yhä kyti tämän hallitsijan ja Englannin Leijonamielen välillä. Se eripuraisuus oli, niinkuin historiasta tiedetään, saattanut mitättömiksi kaikki Rikhardin monet voitot ja tehnyt tyhjäksi hänen ritarillisen yrityksensä piirittää Jerusalemia. Koko hänen loistavasta aseellisesta menestyksestään ei ollut muuta etua kuin että sangen vähän luotettava välirauha tuli solmituksi Saladinin kanssa. Sama valtiollinen katsantotapa, joka oli ohjannut Palestiinan temppeli- ja johanniittaritarien käytöstä, taivutti myös heidän Englannissa ja Normandiassa olevat säätyveljensä prinssi Juhanan puolelle. Sillä heillä ei ollut paljonkaan syytä ikävöidä Rikhardia Englantiin palautuvaksi eikä myöskään laillisen kruununperillisen, Arthurin, pääsemistä valtaistuimelle. Perin vastaisista syistä prinssi Juhana puolestaan vihasi ja ylenkatsoi niitä harvoja korkea-arvoisia saksilaissukuja, joita vielä oli olemassa Englannissa, eikä laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, jolloin hän saattoi heitä loukata ja häväistä. Sillä hän tiesi, että he eivät suosineet hänen persoonaansa eikä hänen pyrintöjään. Nurjia Juhanaa kohtaan olivat enimmäkseen myös Englannin alhaisemmat säädyt; sillä nämä pelkäsivät, että moinen hillitsemätön ja väkivaltainen hallitsija, jollainen Juhanan tiedettiin olevan, tulisi supistamaan heidän oikeutensa ja vapautensa entistään ahtaammiksi.
Tämmöinen oli tuo prinssi Juhanaa ympäröivä komea seurue. Itse hän istui oivan ratsun selässä, purppuraan ja kultaan puettuna, jahtihaukka kämmenellä ja päässä kallis, jalokivillä koristettu puuhkalakki, jonka alta pitkä, kiharainen tukka valui hartioille. Hän hypitteli harmaata, tulista hevostaan taistelutannerta pitkin, naureskellen ääneen iloisten seuralaistensa kanssa