Ivanhoe. Вальтер Скотт
puukkojen nimellä. Päässä ei miehellä ollut mitään; sen ainoana verhona oli hänen oma paksu, vanunut ja pörröinen tukkansa, jonka väri oli auringon paahteessa palanut tummanpunervaksi, ruosteenkarvaiseksi, muodostaen vastakohdan poskia peittävälle parralle, joka oli pikemmin keltainen, merenpihkan värinen. Yksi ainoa osa hänen puvustaan on vielä mainitsematta, ja se onkin siksi merkillinen, ettemme voi sitä sivuuttaa. Se oli koiran kaulahihnan tapainen, umpeen juotettu vaskirengas, niin väljä, ettei se ahdistanut hengitystä, mutta samalla niin ahdas, ettei sitä voinut saada pois muuten kuin poikki viilaamalla. Tähän eriskummalliseen kaulukseen oli saksilaisin kirjaimin piirretty seuraava kirjoitus: »Gurth, Beowulphin poika, on Cedrikin, Rotherwoodin herran, perintö-orja».
Sikopaimenen vieressä – sellainen oli näet Gurthin virka – istui kaatuneella druiidin-kivellä toinen mies, näöltään kymmenkunta vuotta nuorempi. Hänen pukunsa, vaikka se muodoltaan muistutti kumppanin asua, oli hienommista aineista ja eriskummallisemman näköinen. Takki oli heleän purppuran värinen, ja siihen oli yritetty maalata eriskummallisia, monivärisiä koukeroita. Takin päällä hänellä oli lyhyt viitta, joka ulottui vain puoliväliin reittä; se oli punaisesta vaatteesta – vaikka koko lailla likaantunut – ja päärmätty heleänkeltaisella. Lyhyyteensä verraten oli viitta erinomaisen leveä, niin että tätä kummannäköistä päällysvaatetta saattoi vetää väliin enemmän toiselle, väliin toiselle olalle, tai kääriytyä kokonaan sen sisään. Käsivarsissa oli ohuet hopeiset rannerenkaat ja kaulassakin samasta aineesta rengas, jossa oli sanat: »Wamba, Älyttömän poika, on Cedrikin, Rotherwoodin herran, orja». Tälläkin miehellä oli jalassa samanlaiset kurpposet kuin hänen kumppanillaan, mutta nahkapaulojen sijasta hänen säärensä oli verhottu jonkinlaisilla sääryksillä, joista toinen oli punainen, toinen keltainen. Päässä hänellä oli lakki, jossa oli useampia tiukusia, suunnilleen saman kokoisia kuin haukkojen päähineihin oli tapana kiinnittää. Ne kilisivät joka kerta, kun mies käänsi päätään, ja koska hän harvoin oli hetkeäkään liikahtamatta, niin kilinää kuului melkein lakkaamatta. Lakin reunan ympärille oli ommeltu leveä nahkakaistale, jonka yläpäähän oli leikattu hampaita, niin että se näytti kruunulta. Sen sisästä lakki jatkui pitkäksi suipuksi, joka riippui alas toiselle olkapäälle vanhanaikaisen yömyssyn tai nykyisen husaarilakin tavoin. Tähän lakin osaan oli tiukuset kiinnitetty. Siitä sekä lakin muusta muodosta ja myös miehen omasta, puoleksi hupsusta, puoleksi viekkaasta kasvojenilmeestä oli helppo nähdä, että hän kuului kotinarrien luokkaan, joita suuret herrat niinä aikoina pitivät kartanoissaan niiden pitkien, ikävien hetkien hupina, jotka heidän oli vietettävä huoneessa. Hänelläkin oli, niinkuin toisella miehellä, vyöstä riippuva kukkaro, mutta ei torvea eikä puukkoa, koska hänen luultavasti arveltiin kuuluvan siihen luokkaan ihmisiä, joiden käsiin on vaarallista uskoa teräaseita. Sen sijaan hänellä oli puinen miekka, sen tapainen, millä harlekiini nykyajan teatterissa tekee ihmeitään.
Jos näiden molempien miesten puvut olivat erilaisia, niin heidän ulkomuotonsa ja käytöksensä eroavaisuus oli vieläkin suurempi. Maaorja oli näöltään surullinen ja synkkä. Hänen maahan luodut silmänsä ilmaisivat syvää toivottomuutta, jota olisi voinut pitää miltei tylsyytenä, jollei punoittavista silmistä joskus välähtävä leimaus olisi todistanut, että synkän toivottomuuden alla kyti sorron nostattama viha ja vastarinnan halu. Wamban muodossa sitävastoin, niinkuin hänen luokkansa ihmisillä tavallisesti, ilmeni jonkinlaista joutilasta uteliaisuutta ja levotonta maltittomuutta, joka ei sallinut hänen pysyä liikkumatta eikä levossa, ynnä lisäksi rajatonta itseensätyytyväisyyttä oman asemansa ja ulkoasunsa johdosta. Heidän keskustelunsa kävi anglosaksin kielellä, joka, niinkuin jo ylempänä on mainittu, oli tavallinen alempien kansanluokkien keskuudessa, normannilaisia sotilaita ja suurten lääninherrojen kotipalvelijoita lukuunottamatta. Mutta koska nykyistä lukijaa ei paljon valaisisi, jos tämä keskustelu pantaisiin tähän alkukielellä, niin pyydämme saada siitä tarjota seuraavan käännöksen:
»Pyhä Withold kirotkoon nuo lemmon siat!» huusi sikopaimen puhallettuaan rämeän törähdyksen torvestaan kutsuakseen hajonnutta sikolaumaansa kokoon. Siat vastasivatkin kutsuun yhtä kauniilla nuotilla, mutta eivät kuitenkaan kiirehtineet heittämään kesken lihottavaa tammen- ja pyökinterho-ateriaansa tai lähtemään liikkeelle puron lieterannalta, missä muutamat niistä puoleksi mutaan vajonneina mukavasti loikoivat, kaitsijansa kutsusta vähääkään välittämättä. »Pyhä Withold kirotkoon nuo siat ja minut myöskin!» sanoi Gurth. »Jolleivät kaksijalkaiset sudet sieppaa niistä joitakin saaliikseen ennen yötä, niin en ole rehellinen mies. Tänne, Fangs, Fangs!» hän huusi kohti kurkkuansa pörrökarvaiselle, sudennäköiselle koiralle, puoleksi pihakoiran, puoleksi metsäkoiran sukua olevalle elukalle, joka lönkytteli ympäri, ikäänkuin ollaksensa isännän apuna kerätessä kokoon vastahakoisia röhkijöitä, mutta itse asiassa – liekö se sitten johtunut sikopaimenen käskyjen väärinkäsittämisestä tai tehtäviensä taitamattomuudesta tai ilkeämielisyydestä – se ajeli vain sikoja sinne tänne ja pahensi asiaa, jota oli auttavinaan. »Piru kiskokoon siltä hampaat», sanoi Gurth, »ja pirun muori korventakoon metsänvartijan, joka leikkaa pois kynnet koiriemme etukäpälistä, niin ettei niistä ole mihinkään! Tule, Wamba, ja auta minua, jos olet mies! Kierrä kummun taitse tuulenpuolelle laumaa; silloin, tuulen päälle päästyäsi, voit ajaa sen tänne yhtä sievästi, kuin jos ne olisivat viattomia karitsoita.»
»Totta puhuen», vastasi Wamba paikaltaan liikahtamatta, »olen tiedustellut säärieni ajatusta asiasta, ja ne ovat ehdottomasti sitä mieltä, että olisi epäystävällinen teko minun korkeaa persoonaani ja kuninkaallista vaatevarastoani kohtaan, jos koreassa puvussani tarpoisin noiden rapakoiden halki. Sentähden, Gurth, minun neuvoni olisi, että kutsuisit pois Fangsin ja jättäisit laumasi kohtalonsa huomaan; ja kohdatkootpa ne marssivia sotilasparvia tai henkipattorosvoja tai pyhiinvaeltajajoukkueita, se kohtalo voi tuskin olla muu, kuin että ne ennen aamua, sinun suureksi helpotukseksesi ja iloksesi, ovat muuttuneet normanneiksi.»
»Sikaniko ilokseni muuttuisivat normanneiksi!» huusi Gurth. »Selitä se minulle, Wamba, sillä minulla on liian kova pää ja liian synkkä mieli selittämään arvoituksia.»
»No, miksi sanot noita röhkijöitä, jotka nelin kontin juoksentelevat?»
»Sioiksi, narri, tietysti sioiksi!» sanoi paimen. »Senhän joka narrikin tietää.»
»Ja sika on hyvä saksilais-sana», jatkoi narri. »Mutta miksi sanot sikaa, kun näet sen nyljettynä ja perattuna ja halottuna ja jaloista ripustettuna niinkuin maan kavaltajan?»
»Pork» (läskiksi),2 vastasi sikopaimen.
»Hyväpä, kun joka narri senkin tietää», sanoi Wamba. »Ja 'pork' on tietääkseni hyvää normannilais-ranskaa. Niinkauan siis kuin elukka elää ja on saksilaisen orjan hoidossa, sillä on saksilainen nimi. Mutta kun se on viety linnaan, aatelisherrani pitoihin, niin samassa se muuttuu normanniksi ja saa nimen 'pork'. Mitä sinä tästä arvelet, Gurth ystäväni, hä?»
»Kyllähän se opinkappale on liiankin tosi, Wamba veliseni, kuinka sitten lie tullutkin sinun narrin-kalloosi.»
»Voinpa antaa sinulle vielä enemmänkin oppia», jatkoi Wamba samaan sävyyn. »Minä tunnen kylänvanhimman Ox'in (härän), joka pitää saksilaisen sukunimensä, niinkauan kuin hän on sinun kaltaisesi orjan ja palvelijan hoidossa, mutta muuttuu Beefiksi (häränpaistiksi), tuliseksi ranskalaiseksi keikariksi, niin pian kuin hänet tuodaan niiden korkea-arvoisten leukojen eteen, joiden purtavaksi hänet on aiottu. Samaten myös herra Calf (vasikka) muuttuu monsieur de Veau'ksi; hän on saksilainen kasvatettaessa, mutta ottaa itselleen normannilaisnimen, heti kun pääsee herrain herkuksi.»
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth, »surkeita totuuksia sinä puhelet. Eipä meille ole paljon muuta omaksi jäänyt kuin ilma, jota hengitämme, ja senkin näyttävät kovin vastenmielisesti meille jättäneen ainoastaan sitä varten, että kykenisimme kestämään ne työt, jotka he sälyttävät niskoillemme. Maukkaimmat ja lihavimmat herkut viedään heidän pöytäänsä; kauneimmat tytöt joutuvat heidän vuodekumppaneikseen; parhaimmat, uljaimmat poikamme otetaan heidän muukalaisten herrainsa sotamiehiksi, ja heidän luunsa jäävät kaukaisiin maihin valkenemaan,
'Swine' = 'sika' on anglosaksilaista, mutta 'pork' normannilais-ranskalaista alkujuurta.