Ivanhoe. Вальтер Скотт
maasta asti, ei hän säästä sitä enempää kuin olisi se vain metsäaasin varsa. Ja entä komeat varusteensa, joista Joosef Pereiralle, milanolaiselle sepälle, on maksettu kokonainen kasa sekiinejä11 – paitsi sitä, että niistä täällä saisi seitsemänkymmentä prosenttia voittoa – eipä hän niitäkään säästä sen enemmän kuin olisi ne löytänyt maantieltä!»
»Jollei hän säästä omia jäseniään eikä henkeänsäkään tässä hirmuisessa tappelussa», muistutti Rebekka, »niin miten hän muistaisi hevosta ja varusteitaan.»
»Lapsi», vastasi Iisak vähän närkästyneenä, »etpä tiedä mitä puhut. – Niska ja raajat ovat hänen omansa, mutta hevonen ja varusteet ovat mi – Pyhä Jaakob! mitä rupesinkaan puhumaan! – Mutta samapa se, onpa hän joka tapauksessa kelpo poika. – Katsopas, Rebekka, katso, jopa hän uudestaan suoriutuu taisteluun filistealaisia vastaan. – Rukoile, lapsi, rukoile, että Jumala varjelisi tuota kelpo poikaa – ja myös tuota virkkua hevosta ja kalliita varusteita. – Isieni Jumala!» hän parahti taas. »Pääsipä hän taas voitolle, ja hänen peitsensä on kaatanut maahan ympärileikkaamattoman filistealaisen – aivankuin meidän esi-isiemme miekat kaatoivat Ogin, Basanin kuninkaan, ja Sihonin, amorilaisten kuninkaan! Varmaan hän nyt saapi saaliikseen heidän kultansa ja hopeansa, heidän sotaratsunsa sekä rauta- ja teräsvarusteensa.»
Yhtä levottomasti jutellen seurasi kunnon juutalainen jokaista seuraavaakin ottelua, harvoin unohtamatta nopeasti laskea, kuinka paljon kullakin kerralla voittajan saaliiksi tullut ratsu ja varusteet saattoivat maksaa. Erittäin suuren ilon oli siis Perinnöttömän ritarin voitto nostanut koko siinä katselijain parvessa, jonka eteen hän nyt oli pysähtynyt.
Voittaja seisoi alallaan kauemmin kuin minuutin ajan – lieneekö hänen päätöksensä vielä ollut epävakava tai jokin muu epäilys viivyttänyt häntä – ja kaikki katsojat odottivat äänettöminä, silmää räpyttämättä, mitä hän aikoi tehdä. Viimein hän hitaasti ja taitavasti taivutti peitsensä kärjen alemmaksi ja laski kruunun ihanan Rowenan jalkojen juureen. Samassa torvet törähtelivät ja airuet julistivat, että jalosukuinen neiti Rowena seuraavana päivänä oli esiintyvä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena, uhaten soveliaita rangaistuksia kaikille, jotka eivät tottelisi tämän kuningattaren käskyjä. Sitten he rupesivat taas huutamaan: »Anteliaisuutta!» johon Cedrik ilonsa innossa vastasi runsaalla lahjalla. Antoipa Athelstankin, vähän vitkasteltuaan, yhtä suuren summan.
Hiljaista nurinaa kuului normannilais-neitosten riveistä, sillä heistä tuntui yhtä oudolta saksilais-kaunottaren vaali kuin normannilais-herroista tappiolle jääminen ritarillisissa leikeissä, jotka he itse olivat saattaneet maassa käytäntöön. Mutta tämän nurinan voitti yleinen huuto: »Eläköön Rowena-neiti, laillisesti valittu Rakkauden ja Kauneuden kuningatar!» Kuuluipa monesta paikasta rahvaan keskeltä lisäys: »Eläköön saksilainen prinsessa! Eläköön iäti muistettavan Alfredin suku!»
Juhana-prinssi vihastui suuresti näistä huudoista, samoinkuin hänen seuralaisensa, mutta sittenkin hänen täytyi vahvistaa voittajan vaali. Käskien tuomaan hevosensa luokseen hän astui alas kunniaistuimeltaan, nousi ratsun selkään ja ratsasti tantereelle, komea seuralaisjoukko perässänsä. Hetkeksi hän pysähtyi neiti Alician lavan eteen ja tervehtien häntä hän virkkoi seuralaisillensa: »Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, hyvät herrat! Jos tuon ritarin peitseniskut ovatkin todistaneet, että hänessä on luita ja jänteitä, niin on hän valinnallaan yhtä selvästi näyttänyt, ettei hänen silmänsä ole kaikkein terävimpiä!»
Tässä tilaisuudessa, niinkuin muulloinkin koko elämänsä aikana, Juhana pahaksi onneksensa ei täydesti käsittänyt niiden ihmisten mielenlaatua, joita hän tahtoi puoleensa taivuttaa. Woldemar Fitzurse pikemmin suuttui kuin ihastui, kun prinssi täten kaikkien kuullen puhui hänen tyttärelleen muka osoitetusta ylenkatseesta.
»En tunne», sanoi hän, »ritarillista oikeutta, joka minun mielestäni olisi kalliimpi ja josta minun olisi vaikeampi luopua kuin se, että jokainen ritari saa omaa haluaan seuraten valita sydämensä hallitsijattaren. Minun tyttäreni ei kerjää kunnioitusta keneltäkään. Semmoisena kuin hän on ja oman piirinsä keskuudessa, on hän aina täydessä määrässä saava kaiken hänelle tulevan kunnian.»
Prinssi ei vastannut mitään. Hän kannusti hevostansa, ikäänkuin olisi tahtonut laskea vihansa valloilleen, ja karahdutti sen lavan eteen, missä Rowena istui, kruunu yhä vielä jalkojensa juuressa.
»Ottakaa vastaan, ihana neito», sanoi hän, »hallitsijavaltanne tunnusmerkki ja tietäkää, ettei kukaan voi vilpittömämmin kunnioittaa tätä valtaanne kuin minä, Anjoun Juhana. Suvaitkaa tänä iltana, jalon ritarinne ja ystävienne kanssa, tulla Ashbyn linnaan kunnioittamaan meidän pitojamme läsnäolollanne. Silloin saamme tilaisuuden tutustua lähemmin kuningattareemme, jonka palvelukseen me huomispäivän ajaksi antaudumme.»
Rowena pysyi ääneti; hänen puolestansa vastasi Cedrik omalla saksilaiskielellänsä:
»Rowena-neiti», hän sanoi, »ei osaa kyllin hyvin teidän kieltänne voidakseen vastata teidän koreihin sanoihinne tai ottaa osaa pitoihinne. Samoin en minäkään eikä jalosukuinen Coningsburghin Athelstan puhu muuta kieltä emmekä viljele toisia tapoja kuin esi-isiemme entisiä. Siitä syystä emme voi noudattaa teidän kohteliasta kutsuanne, ruhtinaallinen armo, vaikka kyllä suuresti siitä kiitämme. Mutta huomenna Rowena-neiti on toimittava sen kunniaviran, jonka hänelle voittajaritarin vapaa valinta on suonut ja jonka kansa on riemuhuudoillaan vahvistanut.»
Näin sanoen hän nosti kruunun maasta ja asetti sen Rowenan päähän merkiksi siitä, että neito oli ottanut vastaan hänelle huomispäiväksi suodun vallan.
»Mitä hän sanoo?» kysyi Juhana-prinssi, joka nyt ei ollut ymmärtävinänsä saksilaiskieltä, vaikka hän sitä hyvinkin osasi. Cedrikin puheen sisällys toistettiin hänelle ranskaksi. »Hyvä on», sanoi hän; »huomenna tahdon itse taluttaa tämän mykän kuningattaren hänen kunniasijalleen. – Tottapa kuitenkin te, herra ritari», lisäsi hän kääntyen voittajan puoleen, joka oli pysytellyt lavan lähellä, »tottapa kumminkin te tänä iltana tulette vieraaksi pitoihini?»
Ensi kertaa ritarin nyt kuultiin puhuvan. Matalalla, kiireisellä äänellä hän pyysi anteeksi, ettei hän voinut tulla, syyttäen sekä väsymystä että valmistautumishommiaan huomispäivän ottelua varten.
»Hyvä on», sanoi prinssi ylpeästi. »Emme ole juuri tottuneet tämmöisiin kieltäviin vastauksiin; mutta tahdomme kuitenkin koettaa viettää pitojamme niin iloisesti kuin mahdollista, vaikka aseleikissä onnellisin ritari ja hänen valitsemansa Kauneuden kuningatar eivät suvaitse kunnioittaa niitä läsnäolollansa.»
Näin sanoen hän käänsi ratsunsa poistuakseen loistavan seuralaisjoukkonsa kanssa taistelutantereelta; ja sen nähtyään muutkin katsojat läksivät kukin haaralleen.
Mutta tuskin oli Juhana kulkenut kolme askelta eteenpäin, kun hän käännähti satulassaan katsomaan taaksensa ja iski ankaran vihankatseen jousimieheen, joka aamulla oli häntä suututtanut. Juhana ei helposti unohtanut kostonhimoaan, mikä on omituinen loukatulle ylpeydelle, varsinkin kun se tietää olevansa todellista aihetta vailla. Hän antoi lähellä seisoville sotamiehille käskyn: »Henkenne uhalla, älkää päästäkö tätä miestä pakoon!»
Jousimies kesti prinssin vihaisen katseen yhtä järkähtämättömän vakavasti kuin ennenkin ja sanoi hymyillen: »Enhän minä aiokaan lähteä Ashbystä ennenkuin vasta ylihuomenna. – Tahdonhan nähdä, miten Staffordshiren ja Leicestershiren miehet osaavat jännittää jousiansa. Tottapa Needwoodin ja Charnwoodin metsien pitäisi kasvattaa kelpo jousimiehiä.»
»Ja minä», virkkoi Juhana-prinssi seuralaisilleen vastaamatta suoraan miehelle, »minä tahdon nähdä, kuinka hyvin hän itse osaa jännittää jousiansa. Ja paholainen hänet perii, jollei hän ole niin taitava, että sen vuoksi voin antaa hänelle anteeksi röyhkeytensä!»
»Hyvin olisikin jo aika», sanoi de Bracy, »masentaa jollakin silmiinpistävällä rangaistuksen esimerkillä noiden talonpoikien röyhkeyttä.»
Woldemar
Kultarahoja.