Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
la Vallière.
Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten saman suoramielisen ilmeen.
"No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen, ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin jalomielisen henkilön taholta."
"Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä sanojanne."
"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut minulta mitään kirjettä?"
"Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti.
"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen."
Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko yli-intendentti päästään vialla.
"No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?"
"Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö."
"Eikö hän ollut pahastunut?"
"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin."
"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?"
"En saanut."
"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?"
"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, – hän ei muka ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai vannoa hävittäneensäkään."
"Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!"
"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut kirjettä."
"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?"
"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti."
"Ja hän kielsi yhä?"
"Hellittämättömästi."
"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?"
"Ei hetkeksikään."
"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!"
"Pardieu, mikäs auttoi!"
"Se on suuri virhe asioissamme!"
"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?"
"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan."
"Oh, tyttö on jalomielinen."
"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut kirjeen teille."
"Hän on ilmeisesti jalomielinen, – sen huomasin hänen silmistään, ja sellaisessa seikassa en erehdy."
"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?"
"Kaikesta sydämestäni."
"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla."
"Kuinka niin?"
"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan ole saanut kirjettä."
"Mitä… älkää nyt…!"
"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä perille."
Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.
"Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti.
Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.
"Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis.
"Tehkää se", myönsi Fouquet.
Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.
"Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani."
Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.
"Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?"
"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies.
"Annahan kuulua."
"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen."
"Eikö siellä ollut ketään?"
"Ei sieluakaan."
"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?"
"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli."
"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?"
"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään."
"Ulkoa, niin, – mutta jos joku tuli sisähuoneista?"
"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti."
"Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"
Tobias hätkähti mutta tointui heti.
"Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."
Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.
Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä vuotta palvellut häntä hyvin.
"No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se todiste."
Palvelija poistui.
"Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.
"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."
"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"
"Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.
"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni; saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."
Aramis pudisti päätänsä.
"Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.
"Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.
"Sanonpa teille…"
"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti Aramis.
"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"
"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset pysyvät sentään aina samoina."
"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: