Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."
"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."
"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."
"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii niin hyvin laskelmiini!"
"Mihin laskelmiin?"
"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."
"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."
"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa sydämestä sinun sydämeesi… sinun, joka olet hänen rakastetun sisarensa sijalla… Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on! Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa rannerenkaat varmasti sinulle."
"Myönnän sen yhdeksi."
"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."
"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."
"Ja jos Monsieur voittaisi ne…"
"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin junkkarille!"
Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet kalpenemaan kesken hilpeytensä.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.
"Ei mikään, ei mikään, – vain pistos kyljessä… Nauroin liiaksi… Me olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."
"Sellaista minä en näe."
"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos minä voitan, saat luottaa minuun."
"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.
"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada todellisuuden perusteita?"
"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame, "ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle satakertaisesti verremmiksi."
"Illalla siis tapaamme."
"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"
Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.
– Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, – tuumi hän itsekseen, – koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan samalla tietää salaisuuden.
Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta "Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"
Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa, menneen onnensa.
139.
Arpajaiset
Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello kahdeksaksi.
Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan. Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa ehtymättömällä pikatulellaan.
Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla, joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla. Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten Montaigne: Eipä tiedä… Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai sitten.
Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.
"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."
"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen "Miksei?"
"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi luetteloon."
"Hän ei siis ole osakkaana?"
"Ei."
"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."
"Myydäkö?" huudahti kuningatar.
"Niin, – hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."
"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä ole pukuja?"
Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista köyhyyttä piirissään.
"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo aamullisella ajeluretkellä, – hän sai sen onnellisesti varjelluksi, kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."
Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä katseensa alas.
Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten luo.
Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana. Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään aikoen