Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
rypistyneinä.
De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä. Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui vuosisadalta, kuului silloin huokaus.
"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de Guiche, minut tahdotaan murhata!"
Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän hien kostuttamaa otsaansa.
"Olipa jo aika!" mutisi hän.
"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet haavoittunut?"
De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.
"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät. Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen kaksintaistelu!"
"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta vihamiehen."
"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain haluatte, – tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."
"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan vastaan anteeksipyyntönne."
Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.
Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen edeltäjää.
153.
Kuninkaan illallinen
Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.
Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV: n päivinä; sen oli Ludvig XIII: n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista juhlallisuutta ympäristökseen.
Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien; sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, – kalaa, metsänriistaa, kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni ylenpalttisena.
Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.
Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja sanoi puoliääneen:
"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää esimerkkiä? Katsohan vain!"
"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."
"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos. "Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."
"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että hänen pöydässään vain makustellaan."
"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole täynnä?" Portos huolestui.
"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.
"Hyvä!"
Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.
"Herra du Vallon!" sanoi hän.
Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.
"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.
"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas.
"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"
"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.
D'Artagnan kuiskasi apuna:
"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."
"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.
Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.
Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.
"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.
"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.
"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?" jatkoi kuningas.
"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."
"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"
"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."
"Koko karitsan kerrallaan?"
"Niin sire."
"Ja millä tavoin?"
"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan, joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle herkullista."
Ja Portos ihan maiskautti suutansa.
Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:
"Sellaista