Suomalaisen teatterin historia IV. Aspelin-Haapkylä Eliel
merkillisimpiä uusintoja oli paitse Uramon torppaa Puolan juutalainen (B. Leino pääroolissa). Tammikuun muistopäivinä esitettiin Nummisuutarit ja Regina von Emmeritz, jossa jälkimäisessä nti Rängman näytteli nimiroolia sangen tyydyttävästi. Ensimäinen uusi kappale tuli 10/1 Jalmari Finnen suomentama Emile Augier'n 5-näytöksinen näytelmä Vanhoillisten leirissä (Le Fils de Giboyer). Lindforsia (Giboyer) pidettiin mestarillisena ja toisia hyvinä tehtävissään, mutta kappale meni vain kaksi kertaa. Niinkuin moni muu ranskalainen draama, tuntui tämäkin meikäläisestä yleisöstä vieraalta. – Vähän paremmin onnistui, vaikkei silti toivon mukaan, 26/1 ensi kerran esitetty Shakespearen Talvinen tarina. Näyttämöllepano oli kyllä etevästi toimitettu ja ensi-iltana oli täpötäysi huone innostunut, mutta kassakappaleeksi kaunis runollinen näytelmä ei tullut; se meni vain neljä kertaa. Esiintyjät eivät näy tällä kertaa oikein kohonneen tehtäväinsä tasalle, joskaan esim. rva Raution Hermionelta ei puuttunut jaloa ylevyyttä. Vai vaikuttiko yleisöön tieto siitä, että vielä mahtavampi Shakespearen draama oli tulossa?
Runebergin päivän ohjelmasta, jossa kyllä ei ollut mitään uutta, mainitsemme kuitenkin suomentajan muistoksi "Ei voi" kappaleen. Kolme päivää myöhemmin (8/2) muutti näet Antti Törneroos-Tuokko näiltä mailta. Niinkuin ennen on kerrottu (kts I, 44), oli Tuokko niitä runoilijoita, jotka 1860-luvulla tuotannollaan (Saul) herättivät luottamusta suomalaisen teatterin mahdollisuuteen, ja kun laitos oli perustettu, hän suomentajana uutterasti ja kauvan palveli sekä ooppera- että puhenäyttämöä. Asuen maaseudulla mitä ahtaimmissa oloissa hän 61-vuotiaana kuollessaan oli jo unohtunut. Niitä harvoja, jotka häntä muistivat, oli Bergbom, joka oli toimittanut hänelle käännöstyötä – hänen paras ja pitkinä aikoina ainoa toimeentulolähteensä. Kun vanha runoilija kätkettiin viimeiseen lepokammioonsa, Bergbom teatterin puolesta laski seppeleen hänen kummulleen, lausuen kiitoksen sanoja hyvästä yhteistyöstä.
Sitten oli vain yksi näytäntö, jossa esitettiin E. Littsonin järjestämä 4-kuvaelmainen tanssinäytelmä Vuodenajat, ennen kun Ida Aalbergin vierailu alkoi. Näyttelijätär esiintyi ensin lady Macbethina kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi kaksi huomattavaa uutta näytelmää. Toinen niistä oli B. Leinon suomentama H. Sudermannin Onnen sopukka (21/2), ja oli sillä, kiitos olkoon hyvän esityksen, kaunis menestys. Ida Aalberg kuvasi täysin kypsyneellä taiteella, ilman suuria temppuja, ylen vaikuttavasti Elisabet-rouvan tunteiden kehityksen alistuneesta tyyneydestä myrskyiseen kuohuntaan ja sitte taas epätoivoisen tuskan kautta avomieliseen tunnustukseen ja pysyvään onneen ja rauhaan. W. Söderhjelm, joka nyt Hufvudstadsbladetissa arvosteli teatteria, sanoo muun muassa taiteilijattaren kasvojeneleitä aivan mestarillisiksi, niin että häntä olisi voinut sanoittakin ymmärtää. Mutta ei siinä kylläksi, oli kuin hän olisi kohottanut muittenkin esityksen tavallista korkeammalle. Kaikissa havaittiin yhtä harras antauminen tehtäväänsä: Halme parooni Röcknitzinä, Leino Wiedemannina, Pesonen piiritarkastajana, Weckman aliopettajana, nti Kunnas rva Röcknitzinä. – Toinen uutuus oli Paavo Cajanderin29 suomentama Shakespearen Antonius ja Kleopatra, jonka ensi-ilta (11/3) muodostui semmoiseksi voitoksi kuin Regina von Emmeritzin, Faustin, Elinan surman y.m. parhaimmin onnistuneiden suurdraamain premiäärit. Näyttämöllepanossa ei oltu mitään laiminlyöty, jotta maailmankuulu rakkaustragedia, missä länsimaiden ja itämaiden aikanaan loistavimmat edustajat omaksi tuhokseen kohtaavat toisensa, esiintyisi historiallisesti ja runollisesti oikeissa, tehokkaissa puitteissa. Etualalla oli itämaista upeutta ja roomalaista loistoa, taustalla Egyptin ikivanha kultuurimaailma. Ida Aalbergin Kleopatraa ihastuneet katsojat ylistivät parhaimmaksi hänen mestariluomiensa joukossa, luultavasti sentähden että se oli viimeksi nähty, mutta kenties todellisuudenkin mukaan, sillä sallihan itämainen kaunotar rajattomine intohimoineen ja oikkuineen taiteilijattaren käyttää koko alkuperäistä voimaansa vaihtelevien tunteitten välittömään esitykseen. Ja kieltämättä Ida Aalberg kuvasi yhtä mestarillisesti kuningattaren kuin naisen, joista toinen oli yhtä tottumaton kuin toinenkin itseänsä hillitsemään; mutta jos hän niin tehden oli enemmän uudenaikainen kuin shakespearemaisesti suuri ja muinaistyylinen, niin johtui se siitä ettei kukaan voi irtaantua luonnostaan. Antoniuksena Ahlbergkin kohosi ehkä korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta Lindforsin Octavius, sanotaan, muistutti liiaksi Napoleonia Rouva Suorasuussa. Leino täytti kunnollisesti Enobarbuksen osan, ja Katri Rautio oli viehättävä Octaviana; muut roolit olivat pieniä. Mahtavampi vaikutus kuin yksityisistä sivuosista, lähtikin yhteisnäyttelemisestä, johon johtaja oli osannut harjottaa lukuisat myötävaikuttajat. Niinkuin tavallisesti suurten näytelmäin onnistumisen jälkeen, huudettiin Bergbomkin esiin; ilman hänen suurenmoista tarmoaan ja nerollista kykyään ei meillä tämmöistä olisi saatu nähdä. – Kun näytelmä meni toisen kerran, sai vieraileva taiteilijatar vastaanottaa komean runsaudensarven ja sen ohella seuraavat säkeet:
Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband.
Omaksensa, Parhaaksensa
Sinut Suomi ymmärtää.
Meille harva vuosisata
Vertaistasi, suurempata
Näyttelijää synnyttää.
Lumotuilta,
Hurmatuilta
Ota ylistykseksi
Onnen runsaudensarvi,
Jonka siskojesi parvi
Hellin mielin tarjovi.
Kaikkiaan näyteltiin Antonius ja Kleopatra 9 kertaa; viimeinen näytäntö oli 29/3, johon loistava vierailu päättyi.
Huhtikuun 2 p. Bergbom lähti lyhyelle ulkomaanmatkalle, ei oman terveytensä takia, sillä tammikuun lopulta saakka hän oli ollut hyvissä voimissa, vaan seuratakseen sisartaan, Augusta af Heurliniä, jonka, lääkärin neuvosta, nuoren tyttärensä kanssa piti matkustaa parannuksille Wiesbadeniin. Kaarlo pysähtyi kuitenkin Berliniin, josta hän kirjoittaa Emilielle:
– "Olen nyt ollut vapaa hengenahdistuksestani, sentähden että olen saanut riittävästi kävellä. Tunnen itseni toiseksi ihmiseksi. – Teatterissa olen nähnyt sangen paljon. Muun muassa 'Der Herr Direktor', joka oli aika hupainen, mutta valitettavasti liian vapaa yleisöllemme. Comtesse Guckerl, jota Finne suositteli, oli totta kyllä täysin säädyllinen, mutta niin peräti muistoperäinen ja 'ewiggestrig' (ikuisesti eilinen), että minua suututti. Mutta mistäpä niitä komedioja ottaa?" —
Noin 25 p. Kaarlo tuli kotia. Hänen poissaollessaan oli teatterissa esitetty kaksi uutta draamaa. Ensimäinen oli Aino Malmbergin suomentama englantilaisen Arthur W. Pineron moderni, vaimon ja miehen puhtautta onnellisen avioliiton ehtona käsittelevä, 4-näytöksinen Tanquerayn toinen vaimo, joka meni ensi kerran 10/4 ja sen jälkeen toisenkin herättämättä yleisön suosiota. Pääosissa esiintyivät: Leino Tanquerayna, rva Suonio Paulana (toisena vaimona) ja nti Tähtinen Elleana (tytär ensimäisestä aviosta). Toinen uutuus oli Martti Wuoren kääntämä L. Tolstoin 5-näytöksinen näytelmä Pimeyden valta; ensi-ilta 22/4. Niin repäisevällä realismilla kuin merkillinen kuvaus venäläisestä maalaiselämästä näyteltiinkin, ei se luonnollisestikaan voinut saada suurta menestystä – siksi se on liian hermojakysyvä. Useat esiintyjät onnistuivat tehtävissään erittäin hyvin. Niin Weckman Nikiittana, rva Rautio Akuliinana, rva Kahilainen Matrionana, rva Olga Leino30 Anjutkana, Närhi Mitritshinä j.n.e. Kappaleen oli harjottanut Kasimir Leino ja se annettiin 5 kertaa joista kaksi alennetuin hinnoin.
Tänäkin keväänä oli lähdettävä kiertomatkalle, sillä puhumatta vuodenajan tavallisesta epäsuotuisuudesta teki venäläisessä teatterissa esiintyvä italialainen ooppera hallaa kaikille teattereille. Aina syksystä saakka oli Bergbomia kehotettu tulemaan Kuopioon; Minna Canth kirjoitti siitä tavan takaa. Mutta kun ei siellä voitu hankkia 400 markan takausta iltaa kohti, suunniteltiin turnee toisin. Bergbom kävi näet joukkoineen Tampereella, Oulussa, Vaasassa ja Jyväskylässä, antaen yhteensä 12 näytäntöä 5/5-20/5. Ohjelmiston päänumerot olivat Anna Liisa, Uramon torppa ja Onnen sopukka. Helluntaiaattona oltiin jälleen Helsingissä. Kaarlo oli matkaan tyytyväinen, sillä puhdas voitto lähenteli 1,500 mk. – Samalla aikaa
Syystä kun Cajander sovitusta maksusta oli luovuttanut Shakespearen draamojen suomennoksensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, teatteri sai niitä vapaasti käyttää. Kumminkin johtokunta päätti 15/3 1896, jolloin 10 näitä suomennoksia oli näytelty, lahjottaa kääntäjälle kiitollisuuden osotteeksi 400 mk maksavan Eero Järnefeltin maalaaman maiseman.