Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen. Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko, hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää askelta – mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin mielessäni: "Hyvä!"
Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa rondeur et franchise de bonne femme",36 oli se sitten todellista tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.
"_Ce pauvre docteur Jean!"37 hän sanoi nauraen ja hykerteli hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. "Ce cher jeune homme! le meilleur créature du monde!"38 Ja sitten hän selitti edelleen kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten, jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, – sitä paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä kaikki.
Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös. Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta: ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.
Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo – oppilaat, opettajat, palvelijat – oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.
Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa, Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt: hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä. Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste, hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää – kaikki tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.
Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa, lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen? Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre, silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus. Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame – joskin ehkä noin neljätoista vuotta vanhempi kuin hän – oli kuitenkin niitä naisia, jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me odotimme päätöstä.
Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut, pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain loitommalle siitä.
Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen. Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.
Ovikello soi, hänet laskettiin sisään – siitä olin aivan varma, sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului – kului kymmenen – enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan: "Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta, olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa – ruokasalissa sekä suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä, laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat "fraîchë brisë" ja "Venisë". Mitä saatoin kuulla tällaisissa olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin – jospa se vain olisi ollut tarkoituksenmukaista.
Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin – ovi oli raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!" Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John, silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta,
Kunnon naisen luontevuudessa ja suoruudessa.
Tuo tohtori Jean parka.
Tuo rakas nuori mies, maailman paras ihminen.