Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
– eihän sellaisten keksiminen nyt suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin. "J'ai menti plusieurs fois"18 oli vakinainen pykälä joka tytön ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun tai lukeneet luvun romaania – kas se oli toista, ne olivat rikoksia, jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.
Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja, moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä: en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin ollen minun oli luotettava vain itseeni.
Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin, hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet – tai tahtoneet – sietää: liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: "Dieu que c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop."19
Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä, ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi, kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä, tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.
Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta, oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään, varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta. Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa. Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin mieltä ylentävä. Jokin – jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen – hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana, äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.
Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:
"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"
"Miksi niin, Isabelle?"
"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."
"Niinkö luulette?"
"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on sanonut sen minulle."
Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, sotto voce:20
"Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler toute vive ici-bas."21
Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.
Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin, jyrkemmin, järkähtämättömämmin nonchalante kuin hän. Kevyt hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta. Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi asia oli luja ja kestävä, ja se oli – hänen itsekkyytensä.
Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen, muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle aina hyvää.
Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi koitua alituinen sietämätön rasitus – ja vihdoin sanoin hänelle selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän itki saadessaan tämän ilmoituksen,
Olen valehdellut monta kertaa.
Herra Jumala, kuinka vaikeata! En minä viitsi. Se ikävystyttää minua liiaksi.
Puoliääneen.
Jotta pelastuisitte tuolla ylhäällä, olisi hyvä polttaa teidät maan päällä.