Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
muistiinpanot. Paitsi säännöllisiä kuukausilupia, aiheuttivat katoliset juhlat sarjan lupapäiviä pitkin vuotta, ja väliin kirkkaina kesäaamuina tai lauhkeina kesäiltoina vietiin oppilaat pitkälle kävelylle maaseudulle, eväinään vohveleita ja valkoviiniä tai rieskamaitoa ja ruisleipää tai vehnäkakkua ja kahvia. Kaikki tämä tuntui hyvin hauskalta, madame näytti olevan itse hyvyys, ja opettajat kävivät laatuun – pahempiakin olisivat voineet olla. Oppilaat olivat kenties hieman meluisia ja vallattomia, mutta terveitä ja iloisia.
Sellainen oli näköala katsottuna etäisyyden tenhon läpi, mutta tuli aika jolloin välimatka oli minulta häipyvä – jolloin minut kutsuttiin alas lastenkamarin näkötornistani, josta siihen saakka olin tehnyt havaintojani, ja jolloin minut pakotettiin läheisempään vuorovaikutukseen Rue Fossetten pienen maailman kanssa.
Eräänä päivänä istuin tapani mukaan yläkerrassa ja kuulustelin lasten englanninläksyä, samalla kääntäen erästä madamen silkkipukua, kun madame itse saapui huoneeseen, kasvoillaan hajamielinen, kovaa ajatustyötä osoittava ilme, joka hänellä väliin oli ja joka sai hänet näyttämään niin vähän ystävälliseltä. Hän vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin ja oli ääneti muutamia minuutteja. Désirée, vanhin tyttö, luki parhaillaan jotakin rouva Barbauldin pikku kyhäelmää, ja sitä mukaa kuin hän luki, panin hänet kääntämään lukemansa sujuvasti englannista ranskaksi, päästäkseni varmuuteen siitä että hän ymmärsi sen. Madame kuunteli.
Äkkiä, ilman mitään esipuhetta tai johdatusta, hän sanoi miltei moittivassa sävyssä: "Meess, Englannissa olitte kotiopettajatar."
"En, madame", sanoin hymyillen, "te erehdytte."
"Onko tämä ensimmäinen yrityksenne opettajana – tämä yritys lasteni kanssa?"
Vakuutin hänelle että niin oli. Taaskin hän vaikeni, mutta kun katsahdin ylös ottaessani neulan tyynystä, huomasin olevani tutkimuksen esineenä. Hän seurasi minua silmillään, hän näytti kääntelevän minua ympäri ajatuksissaan – mitaten kykyäni erästä tarkoitusta varten, punniten arvoani eräässä suunnitelmassa. Madame oli tätä ennen tarkastanut kaiken mitä minulla oli, ja uskon että hän katsoi tuntevansa minut läpikotaisin, mutta siitä päivästä alkaen noin kahden viikon ajan hän tutki minua uusin keinoin. Hän kuunteli lastenkamarin oven takana, kun olin sulkeutunut sinne lasten kanssa, hän seurasi varovaisen välimatkan päässä kun olin kävelyllä heidän kanssaan, hän hiipi kuuluvilleni milloin vain puiston tai bulevardin puut tarjosivat riittävän suojuksen. Kun tarkat ennakkotoimenpiteet siten oli suoritettu, otti hän askelen eteenpäin.
Eräänä aamuna hän tuli luokseni äkkiarvaamatta ikään kuin kiireissään, ja sanoi joutuneensa pieneen pulaan. Herra Wilson, englanninopettaja, ei ollut saapunut tunnilleen, madame pelkäsi hänen sairastuneen, oppilaat odottivat luokassa eikä kukaan ollut antamassa heille opetusta. Olisiko minusta vastenmielistä tämän kerran antaa heille pieni sanelutunti, juuri sen verran ettei oppilaiden tarvinnut sanoa menettäneensä englannintuntiaan?
"Luokallako, madame?" kysyin.
"Niin luokalla, toisella osastolla."
"Missä on kuusikymmentä oppilasta", sanoin minä, sillä tiesin lukumäärän, ja surkean pelkurimaisena kuten tapani oli vetäydyin laiskuuteeni kuin etana kuoreensa, ja päästäkseni tehtävästä sanoin tekosyyksi kykenemättömyyteni ja tottumattomuuteni. Jos minut olisi jätetty omiin hoteisiini, olisin epäilemättä päästänyt tämän tilaisuuden käsistäni. Haluttomana seikkailuihin ja vailla käytännöllisen kunnianhimon yllytystä olin valmis istumaan kaksikymmentä vuotta lastenkamarissa opettaen alaikäisille aapiskirjaa, kääntäen silkkipukuja ja ommellen lastenvaatteita. Eipä silti että mikään todellinen tyydytys olisi seurannut tuota mieletöntä alistuvaisuutta: työni ei viehättänyt taipumuksiani eikä kiinnittänyt mieltäni, mutta minusta tuntui suuriarvoiselta elää ilman raskaita huolia, olla vapaa sisäisistä vastoinkäymisistä, ja säästyminen ankarista kärsimyksistä oli lähin onnen muoto, jonka odotin saavani tuntea. Sitä paitsi tuntui kuin olisin elänyt kahta elämää – elämää ajatuksissani ja elämää todellisuudessa, ja kunhan vain edellinen sai osakseen riittävän määrän mielikuvituksen outoja taikariemuja, saattoivat jälkimmäisen edut rajoittua jokapäiväiseen leipään, säännölliseen työhön ja kattoon pääni päällä.
"Tulkaa", sanoi madame, kun kumarruin tavallista uutterammin leikkaamaan lapsen rintalappua, "jättäkää tuo työ."
"Mutta Fifine tarvitsee sitä, madame."
"Fifine tarvitkoon vain, minä tarvitsen nyt teitä."
Ja koska madame Beck todella tarvitsi minua ja oli päättänyt saada minut mukaansa – koska hän jo kauan oli ollut tyytymätön englanninopettajaan, tämän epäsäännöllisyyteen ja huolimattomaan opetustapaan – ja koska häneltä ei puuttunut päättäväisyyttä eikä käytännöllistä toimellisuutta, oli minulla sitä sitten tai ei – pakotti hän minut muitta mutkitta jättämään neulan ja sormustimen, tarttui käteeni ja kuljetti minut alakertaan. Kun pääsimme isoon nelikulmaiseen eteiseen, joka erotti asuinhuoneet kouluhuoneista, hän pysähtyi, hellitti käteni, asettui eteeni ja tutki minua. Minä olin tulipunainen ja vapisin kiireestä kantapäähän ja – älkää kertoko sitä kenellekään – luulen että itkin. Itse asiassa eivät edessäni olevat vaikeudet suinkaan olleet kuviteltuja. Jotkut niistä olivat hyvinkin todellisia, ja vähimmän olennainen ei suinkaan ollut puutteellinen taitoni hallita sitä välinettä, jonka avulla minun oli pakko opettaa. Olin kyllä ahkerasti opiskellut ranskaa Villetteen tultuani, saanut käytännöllistä harjoitusta päivisin ja tietopuolista joka vapaahetkenäni iltaisin, niin myöhälle kuin talon ohjesäännöt sallivat pitää kynttilässä valoa, mutta en vielä lähimainkaan voinut luottaa ääntämiseni virheettömyyteen.
"Dites donc", sanoi madame ankarasti, "vous sentez-vous réellement trop faible?"12
Minä olisin voinut sanoa "tunnen" ja palata lastenkamarin hämärään, jossa kenties olisin saanut tomuttua loppuikäni, mutta katsoessani madameen näin hänen kasvoissaan jotakin joka pani minut ajattelemaan kahdesti ennen kuin tein päätökseni. Sillä hetkellä hän ei ollut naisen, vaan pikemmin miehen näköinen. Erikoislaatuinen voima kuvastui selvästi kaikista hänen piirteistään, ja se voima ei ollut minun voimaani: se ei herättänyt myötätuntoa, samanmielisyyttä eikä alistuvaisuutta. Seisoin siinä – en tyyntyneenä, en voitettuna, en lannistuneena. Näytti kuin olisi tapahtunut voimainmittely vastakkaisten luonnonlahjojen välillä, ja tunsin äkkiä arkuuteni koko häpeän, velttouteni koko raukkamaisuuden.
"Tahdotteko mennä eteenpäin vai taaksepäin?" hän sanoi viitaten kädellään pientä ovea, joka vei asuinhuoneisiin, sitten luokkahuoneiden isoja kaksoisovia.
"En avant",13 minä vastasin.
"Mutta", jatkoi hän, kylmeten sitä mukaa kuin minä lämpenin ja yhä suunnaten minuun tuikean katseensa, joka oli minulle siinä määrin vastenmielinen, että juuri siitä sain voimaa ja päättäväisyyttä, "voitteko seisoa luokan edessä vai oletteko liian kiihtynyt?"
Hän nyrpisti hienosti nenäänsä näin sanoessaan: hermostunut kiihtymys ei juuri ollut madamen makuun.
"En ole kiihtyneempi kuin tämä kivi", sanoin ja kopautin permantoa jalallani, "tai kuin te itse", lisäsin ja vastasin hänen katseeseensa.
"Bon!14 Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että nyt ette joudu tekemisiin hiljaisten ja säädyllisten englantilaistyttöjen kanssa. Nämä ovat labassecourittaria, häikäilemättömiä, tuittupäisiä tyttöjä ja hieman kapinallisiakin."
Minä sanoin: "Tiedän sen ja tiedän myös, että vaikka olenkin ahkerasti opiskellut ranskaa sitten tuloni, puhun sitä vieläkin aivan liian epävarmasti – aivan liian virheellisesti saadakseni heidät tottelemaan. Tulen tekemään virheitä jotka panevat minut alttiiksi tietämättömimmänkin ylenkatseelle. Kuitenkin aion pitää tunnin."
"He
Sanokaa siis, tunnetteko todellakin olevanne liian heikko?
Eteenpäin.
Hyvä.