Taras Bulba. Gogol Nikolai Vasilevich
ja nousten takakäpälilleen täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.
Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan, jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan. Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä, vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet tulenkarvaiset harsot.
Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.
Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. – "Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista henkeä katosi se kuin metsäkauris.
"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.
Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta. Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi, täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.
Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.
Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.
Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.
Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla. Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä, tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa. Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.
Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka. Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen hevosensa.
Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan; punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.
Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt. Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä. Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten: "Terve, panit!"
"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon puutetta kärsineen.
"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat, ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa kasakkaelämä kautta Ukrainan!"
Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti, soittajat!" huusi hän.
"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku, ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty hartioille.
"Heitähän takki pois!" huusi vihdoin Bulba. "Näethän, kuinka se leyhyää!"
"Enpä heitäkään!" huusi kasakka.
"Mikset heitä?"
"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon suuhuni!"
Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.
Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".
"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar menisinkin", arveli Taras.
Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras. Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.
"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve, Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." – Ja vanhat urhot, jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä, suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty Konstantinopoliin.
Allapäin vanha Bulba