Taras Bulba. Gogol Nikolai Vasilevich
sotaharjoituksiin. Sjetshin ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset. Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat miehet ainakin.
Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki. Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden, jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta – silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.
He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä, ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää, vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa, hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan, jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä. Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.
Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa, vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti lausui:
"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"
"Uskon", vastasi vieras.
"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"
"Uskon."
"Ja käyt myös kirkossa?"
"Käyn."
"No, tee sitten ristinmerkki."
Vieras teki.
"Mene siis mihin itse tahdot."
Siihen koko meno päättyi.
Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.
Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat, murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.
Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin, kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.
Sellainen oli Sjetsh, joka niin voimakkaasti veti puoleensa nuorta väkeä.
Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken, mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta: Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova kohtalo.
Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita, joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki vasten virran juoksua, – teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin kasakkain pariin.
Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei miellyttänyt tämä joutilas elämä – hänen mielensä paloi muullaisiin toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:
"Kuulepas, koshevoi, eikö olisi kasakkain jo aika lähteä huvittelemaan?"
"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen piippunsa ja sylkien syrjään.
"Sopisihan lähteä vaikkapa turkkilaisia tai tatareja vastaan."
"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi, pistäen taas piipun suuhunsa.
"Miksi ei sovi?"
"Olemme luvanneet rauhan sulttaanille."
"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee taistella muhametteja vastaan."
"Ei,