Isät ja lapset. Turgenev Ivan Sergeevich
luonamme.
Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan perästä oli ojentanut hänelle.
– Sydämellisesti tervetullut! – aloitti hän. – Kiitos, että hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille… Minä toivon … sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.
– Jevgêni Wasíljew, – vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat, otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret, vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.
– Minä toivoisin, – jatkoi Nikolai Petrôwitsh, – ett'ette ikävystyisi aikojanne meillä.
Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.
– Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? – kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen poikansa puoleen. – Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti, vai tahdotteko levähtää?
– Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.
– Heti kohta, heti kohta, – virkkoi isä. – Pjotr, kuulehan! Pidä, veikkonen, huolta ja joudu!
Pjotr – niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii – ei lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi ja puikahti jälleen portin taa.
– Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin varten troikka, – puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä, joka riisui hevosia valjaista. – Mutta kaleskat on vain kahden istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi … tuota noin…
– Hän ajaa tarantassissa, – keskeytti Arkâdi. – Älä yhtään kursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen; saatpa nähdä.
Nikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.
– No liiku liukkaasti, paksu parta! – virkkoi Bazârow hollimiehelle.
– Kuulit sä Mitjûha! – puuttui puheesen toinen hollimies, kädet lammasnahka-turkin takaratkoissa. – Kuulit sä, minkä nimen herra sulle sujautti? Paksu oletkin parta.
Mitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia hiestyneen keskihevosen päältä.
– Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! – huudahti Nikolai Petrôwitsh, – saatte juomarahaa!
Muutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen kävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi tarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot läksivät liikkeelle.
III
– Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia! – puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä, milloin polvea. – Viimeinkin!
– Kuinkas setä jaksaa? – kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.
– Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan, mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.
– Saitko kauankin odotella minua?
– Viiden tunnin verran.
– Isä kulta!
Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai Petrôwitsh naurahtelemaan.
– Saatpa nähdä, – virkkoi hän, – millaisen komean hevosen minä olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.
– Saako Bazârowkin oman huoneen?
– Löytyy huone hänellekin.
– Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.
– Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?
– Äskettäin.
– Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?
– Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.
– Vai niin! Hän on medisiinari siis! – virkkoi Nikolai Petrôwitsh ja vaikeni hetkiseksi. – Pjotr! – lisäsi hän sitten, osoittaen kädellään, – tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?
Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään lammasnahka-turkit levällänsä.
– Meidän ne on, – sanoi Pjotr.
– Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?
– Kaupunkiin kaiketikin… Kapakkaan, – lisäsi Pjotr halveksien ja kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.
– Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, – jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. – Eivät maksa veroa. Minkäs sille mahtaa?
– Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?
– Kyllä, – äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. – Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako sinua sitten maatalous?
– Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, – huomautti Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.
– Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren markiisin, – lausui Nikolai Petrôwitsh, – nyt sopii syödä päivällistäkin ulko-ilmassa.
– Hyvinpä se on huvilan tapaista … mutta tuo nyt on kaikki vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja taivaskin täällä…
Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.
– Ei kummakaan, – huomautti Nikolai Petrôwitsh. – Täällähän sinä olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta joltain erinomaiselta.
– Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.
– Mutta kumminkin…
– Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.
Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi alkuun.
– En muista, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, – lienenkö kirjoittanut sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.
– Todellakin!