Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
juuri ne, joitaenimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpähän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvittelivaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikuttiukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisenajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomattahäneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinkatahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon sehinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoonvaikka kirouksen.
– Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, – minua säälittää, minä entahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuodakaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuinrehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Oleniloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoakovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämäjoutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuudenvaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkäkivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enääkoskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoinja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puolivuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! – ja minä puhun siitä niinpeittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millääntavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luodenminuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsasäikähtynyttä katsetta. – Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!.. Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuinhupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jollavälttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet …luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minäheitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei olemuistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!..
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupithelisivät.
– Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enääpidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Muttaminä vain kaasin öljyä tuleen.
– En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, – en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissanitehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotontaelämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen jarangaistuksen!..
– Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!.. Tee muuta mitä vaintahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
– Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, – sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotunluo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minuapiinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minutheltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevallakädellään povitaskustansa papereita, – tässä ovat otteet meidänriita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olenvalehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!.. Minulta on vietykunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!..
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisiapapereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niidenjoukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsäpaperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi häntaskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä – jokin raskas jahelähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli sekadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasihänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteenliittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoillasäteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukonneuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hännyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuostalöydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisenapiilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossainyksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katselilempilapsensa armaita kasvoja, – katseli, eikä kyllästynyt taasuudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashanoletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili jasuuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa jasiunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana olikiroavinansa.
– Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti AnnaAndrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, jokamuutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassamieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitäjalallansa.
– Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
– Ikuisesti, ikuisesti!
– Jumalani! huudahti äiti, – hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!
Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyikauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hänlattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsilläänedessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.
Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivathänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä senkappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitäkumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidännähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken olijaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikkirakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nytkiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaallapurkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.
– Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. – Palauta hänetvanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellätuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!..
– Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneellaäänellä.
– En koskaan! En koskaan!
XIV
Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessäkerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoinkuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, siltioli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaahänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hänsuuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihinNatashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Aleshausein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashallejotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka pititämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneestikertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksiNatashan torumisista ja kyyneleistä.