Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
sieluni kaihoelee!
Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
Valon hehkua uunista valkea loi
Väriverhoille vuoteheni"…
– Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinenfantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvionkaava sommiteltu – saat ommella siihen minkälaisilla väreillävain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuoteekeittiö, värillinen vuodeverho – se on niin kotoista… Niin ontodellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minäolen näkevinäni sen talonkin, – se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:
Väliin kuuluvi taas – sama laulu jo soi
Kera kulkusen kaihoa vaan:
"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain…
Alla akkunan surkastui ruususeni,
Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli —
Huolen haikean siitäkin sain.
Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy…
Mulle mummo vain kiukuttelee"…
– "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu!"Kenpä lohtua tuo" – kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossarunossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoistakärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkinihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässäusein tapahtuukin.
Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.
– Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiätaas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoisanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.
Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksenkuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhäjumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.
– Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. – Sinulla on tulipyhimyksen kuvan edessä.
– Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotkoteetä? Ethän vielä ole juonut?
– Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.
– Mistä sinä läksit tänne?
– Heidän luotaan.
Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.
– Heiltäkö tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vaikutsuttiinko?
Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohuteki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaankohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekämetaljonki-kohtauksen, – kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. Enkoskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättähuomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.
– Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, – kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerrooikein tarkkaan!..
Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänentekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.
– Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?
– En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän sureesinua ja rakastaa sinua – se on selvä; mutta että hän olisi käynytluonasi, se … se…
– Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. – Mitä hänsuudellessaan sanoi?
– Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitähellimmillä nimillä, kutsui sinua…
– Kutsuiko?
– Niin.
Natasha alkoi hiljaa itkeä
– Vanhusparkani! sanoi hän. – Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoiNatasha taas jonkun ajan kuluttua, – niin eihän se ole kumma. Onhanhänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.
– Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.
– Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?
Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.
– Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni jasuruisesti hymyillen, – ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.
– Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?huudahdin minä suruissani. – Oletko sinä todellakin niin ylpeä,ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinunon se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensasinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnustaoikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy setehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisiaehtoja.
– Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltäläksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä enolisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitäpuhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!
– Koetapas!
– Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niinsillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voipalauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minäheidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niinei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurtalasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessäänminua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minäolin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelinhänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseeniltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vieläkuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsikuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sittensuuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolmepäivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassatuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja – ajatteleppas! – saadakseenminut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että häntunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkinjoskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullutmieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaanminua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nytkohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jopaljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä – tulee hänsittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaanole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessanirakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,Vanja, huudahti hän, viehättyneenä