Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, muttakätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatuisiitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hänryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelinhuoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimmekummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.
– Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaentoisiinsa.
Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutamanaskeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostamapoikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kunikuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadunoikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadunpuoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hänistui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätäänmolemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.
– Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: – älkää
Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.
Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?
Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsimeitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapaillakättäni.
– Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —
Ahdistaa!
– Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaaukkoa ylös. – Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä hetihaen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…
En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.
Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaanja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetullaäänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.
– Hirvisaarella, kähisi hän, – kuudennella linjalla …ku-udennella lin-jalla…
Ja hän vaikeni.
– Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se onvasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…
Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä – se putosi hervahtaenkuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni – hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.
Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranintaudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaanHirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talonvinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainenkamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kovakuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulostunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikestapäättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää einiinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikinMüllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilänvalaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydälläoli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunuttaleipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollutalusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkunedes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänenpassinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjänalamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonkalehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailtasekä isännältä – kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksestakertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivatasuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talonaatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaaselkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra olikuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljäkuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sentähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksenluona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oliiso – kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, kenne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkäjoitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sittenmatkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaavarmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkinhautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhienivälillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilinitselleni – mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdämuuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Muttamiksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksiviimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se olikuolevan hourailua?
Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minuaja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, ettäensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkäätuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaatoivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vainpalkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeentulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässäsiivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhustakyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.
II
Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitäkertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerranonnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräsromaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen janyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksinyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?
Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa elettyvuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankinolisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavatjoskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessanisaavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumainluonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suurestaarvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelleentiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloisethaaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainiokeksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hännäistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niinkelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.
Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun onkertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.
En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla – nkuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivathyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaanija otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vainyksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimmesaman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliäettä se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumielläja kiitollisuudella