Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hänkun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseenluottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestaniiloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loimitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennustihän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enäämitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaistatähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkinmuistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpainhaaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivanymmälle.
"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista… Milloinkasrunoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja?Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"
Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymyksettulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkastisäilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainenaika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksija epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme jahymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänenepäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä ettäDershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä,että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista,Gogolista.
– Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkäensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. – Hm!Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi olerunoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihenmitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo onpelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopiivain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä,hulluinhuoneeseen… Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken senkieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisiaeikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista…Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänenkirjoituksiaan lukenut… Proosa – kas se on eri asia! Siinähänkirjailija saattaa opettaakin – no, esimerkiksi, muistuttaaisänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä … niin!Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthäntarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hänlopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdointoin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille. – Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat!Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!
Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjanioli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin hetiIchmenevien luo lukeakseni heille teokseni.
Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennenlukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraatihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään…
Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyihyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarintuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallistajuhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsäuuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minääärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, ettähengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessaniNatashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaistentoiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin onalkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudellaminua ja tytärtään silmällä pitää … ja silloin mummo äkkiä säikähti – enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtavaprinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeilläpalkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.
"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä – se ontietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailijaoikeastaan on?"
VI
Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohtateen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukkorypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niintuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiotaansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevintai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostainpienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonkavirkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivanjokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme…Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpaotti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaamaksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksikorvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasitarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkäkävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisenkuulijani silmistä.
Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankarianisäälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämänonnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin olijo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, ettäpitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämenvalloittaa", puheli hän. – "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi jamuistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaanveljeksesi."
Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästipuristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suutelisitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.
– Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teostahämmästyneenä: – no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaaja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.
Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvinliikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeätuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]
Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessäänsalaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostellakertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:
– No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niinhauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, senkyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa onse kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla onkuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitäpidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitäkorkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkinon tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jomyöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa…Hm!
– Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljonrahaa? – kysäsi Anna Andrejevna. – Katselen teitä enkä voi oikeinuskoa. Jumalani, kaikesta