Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyimitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshiahävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoinennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki olitapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarastisurra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaankohänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänennimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi…Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmistavuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleentietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinäkolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minävielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkäuskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, jokaenimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessänitarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä.Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokintuntematon voima veti minua heille tänä iltana!
– Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: – etköhänsinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…
Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.
– Minä olin kipeänä, vastasin.
– Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. – Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin – et totellut! Hm! Ei,Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenäistunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!
Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi olluthaavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestärunottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa – ne olivatkellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainenepätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia.Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katselihäneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi poispäin, viittasi hän salaa ukkoon.
– Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minähuolestuneelta Anna Andrejevnalta.
– Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olinhuomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. – Heti tulee hän itsekintänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lieneemuuttunut niin kummalliseksi – et mitenkään voi arvata häntä – tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!
Ja hän arasti katsahti mieheensä.
– Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitshhaluttomasti ja jyrkästi, – tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttöon varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaanoita tyttöjen suruja ja juonitteluja!
– No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevnaloukkaantuneella äänellä.
Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohanheidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.
– No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. – Vieläkö B.yhä kirjoittaa arvosteluja?
– Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.
– Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: – Mitä tässänyt arvostelut!
Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.
VII
Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianonkannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisitahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja eikumminkaan kuulunut.
Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneenepäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmenaviikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaapäättäväisyyttä säteilevät silmät.
Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, ensenjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaanvuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellenhuulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä jaminun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessakammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoiminulle: niin?
Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äitiristi silmänsä.
– Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaankirkkoon, sanoi äiti. – Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istutsulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellistensilmäämä.
– Minä … ehkä … en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen jahiljaan, melkein kuiskaamalla. – Minä en ole terve, lisäsi hänvaaleana kuni palttina.
– Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä jatoithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.
– No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskinlevottomana katsellen tytärtänsä silmiin. – Äitisi puhuu oikein.Vanja saattaakin sinua.
Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hänmeni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensävapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, – ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivathäneen tutkivia katseita.
– Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
– No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpeaoletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelinsen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle senviime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane sekaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.Olethan ainoa lapsemme.
Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaanoli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.
– Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaanja siunaten hänet ristimerkillä. – Muinoin minä sinua joka yöksiristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinäluit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikäJumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei oleapua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!
Muori alkoi itkeä.
Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousija laski raskaasti.
– Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetullaäänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.
Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidätkaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isätytärtään.
– Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. – Miksi sinä suret? Miksi itket