Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
äänettömyydessä.
– Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoenmoittivasti Aleshaan.
– Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, – minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvinsuuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaasanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeenon tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaisetkäräjöimiset!.. Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voinvakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymmeyhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpävanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voisanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidänsovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka teluulette?
– Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.
– Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna – varmaankin.Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en olevielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natashavielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästiviedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). Noniin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkinmeidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihänse muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellämaalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänytedeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaanovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? – Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vieläriviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta – se on vähäpätöinenasia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eiköniin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natashaminun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltäpalattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, – eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikeinsievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeenillatsuja…
Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyytiminua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samallaikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluistalavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsinäärettömän tuskan painostavan itseäni.
– Entä isänne? kysäsin Aleshalta. – Uskotteko varmasti, että hänantaa teille anteeksi?
– Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietystihän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekinvalituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Muttaei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevatkaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. NiinNatashankin isä.
– Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?
– Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän ainaminua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olenkevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihänperheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enääolekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, ettäminä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheellisetihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se onpaljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikkielämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natashaminulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, – enole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosinminä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkäänkelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minäluotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niinvain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sieväkappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minäkerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan …maksetaanhan teillekin!
Minä en voinut olla naurahtamatta.
– Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. – Ei, muttakuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, – älkää tevälittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla onhyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te oletteoikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhänminulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaaminua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minäsanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksihän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaahänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minäen peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaanaikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri sillointule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksinolette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaaanteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitähyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Muttaminä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksisaamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.
Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loistelihyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minullekätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.
– Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. – Tevain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surkomeidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessasuhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäinajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässäkerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), – josromaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minäkatso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minäkokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljonkalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkätajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaunpalvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hänyhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltonisyyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukinvirkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoiminulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdätyötä, – tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.
– Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttunyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette,