Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor
meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitäkumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivankuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiäne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastammetoisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asialopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sanannepelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasiolemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niinvälttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kentiestämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthänhe lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niinse on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme…Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthänhe voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minunisä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noinaltakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Joste vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomienennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisihäntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.
Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.
– Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hänlavertelemistaan, – kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkiahämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyttällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vainjuonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänenkunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinuarakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua eirakastaisi, lisäsi hän innossaan. – Vaikk'en minä ollenkaan ansaitsesinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Jakuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minäluotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Muttamikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?
Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhähimmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi javaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oliikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteliympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuinkiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen jaantoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja joeilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvintarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessaoli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsipäätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipajo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänetkiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natashatointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Aleshaoli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttuiNatasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunutläksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasinhäntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksija elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen…Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. Enymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…
Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nytjatkaa keskeytynyttä kertomustani.
X
Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänenasuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oliruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksivain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaanuteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunutja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niinvastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkinterveyteni. Ja niin se kävikin.
Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen jajärjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivätsekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vieläsuurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivätolleet aatokseni niissä asioissa…
Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatuksetahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissalopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudestisyntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisivetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minäkun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!.. Muistan, että tulimieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkintaikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taasalkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotinuudistumiseen. – "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos eienää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässäja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihansitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannuthulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?.."
Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänäyönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hänmitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaaitseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneestavaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.
Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuinväljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulennäkemään Smithin – hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivansamalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, jahänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassasattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.
Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojenkiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaikosynkkämielisyydestäni – minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nytsairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoinnimeksi: mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaavapelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta jokavälttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni jaasettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, eivälitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaanei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käytarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisääarkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävättuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielälisää se, etten tunne vaaran suuruutta.
Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, jaäkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, ettäjos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hänhiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle