Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II. Tolstoy Leo
olen teidän vanhuutenne turvaava.' – Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi kaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni meneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän tietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin sääli teitä, lapsukaiset!" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä luoksensa ja suudellen päähän.
XI
YKSIKKÖ
Vuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja alkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia – ikäisiäni poikia ja tyttöjä.
Ljubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen päivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina Sonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.
Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta, mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava, ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi, mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen, etten häntä ikinä näkisi.
– Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.
– Kunpa ei tulisikaan… en osaa yhtään mitään… mutta tuollahan se näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.
Volodja nousi ja meni ikkunan luo.
– Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. – Odotetaan vielä puoli kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään luvuistaan. – Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.
– Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.
Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.
Edellisen historiantunnin johdosta – historiaa olin aina pitänyt kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena – oli Lebedef tehnyt minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella, mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja tunnustaakseni minua kovasti pelotti.
Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen, inhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine nappineen.
Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.
– No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään: käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.
Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!
Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten osaaja ainakin, läksin minä – noin muuten vaan – rappusille, ja koska alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani, niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun, sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti, painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.
"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, – mitä täällä teette?" Minä olin vaiti. – "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen sormenpäillään porraspuihin, – kerron kaikki kreivittärelle."
Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä, alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä onkin loppunut ja minä olen unohdettu.
Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun puoleeni.
– Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.
– Osaan kyllä, vastasin minä.
– Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä, sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen jalkoihinsa. – Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja sormellaan mustepulloa osottaen; – antakaa sitten yleinen luonnekuvaus tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, – ja vihdoin, kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, – ja Ranskan kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen ja kallistaen päänsä oikealle.
Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.
– Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. – Se kyllä vielä kelpaa. No?
– Lud… kar… Ludvig Pyhä oli… oli… oli… hyvä ja viisas keisari…
– Mikä?
– Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen ohjat äidilleen.
– Mikä oli tämän nimi?
– B… b… lanka?
– Kuinka? bulanka?
Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.
– No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.
Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut, tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä tunsin, etten tiedä mitään, – että puhun puuta heinää, ja minua suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut minua.
– Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun sanojani.
– Siksi… sentähden… senvuoksi, siitä syystä että… Enempää en saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui huoneeseen:
– Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.
Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.
Opettaja