Sota ja rauha I. Tolstoy Leo
Kenties tämä teitä ei miellytä, suonettehan minulle anteeksi, – hän puhui, rauhoitellen Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, – mutta toivon, etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan… Mitä vastaan Rostoveille? Tuletteko päivällisille?
Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris taas olevan sangen hyvällä tuulella.
– Ei, mutta kuulkaahan, – sanoi Pierre, rauhoittuen. – Te olette kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein. Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin … olimme silloin vielä lapsia… Te voitte luulla minusta… Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, – hän lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, – mitä te minusta luulitte! (Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa paremmin. Niinhän. – Hän puristi Boriksen kättä. – Ajatelkaa, en vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut… Surkuttelen häntä ihmisenä… Mutta mitäpäs sen tekee?
– Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki? – kysyi Boris hymyillen.
Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja varjopuolia,
Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti katsellen häntä lasiensa läpi… Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti liittyä häneen ystävyyden siteillä.
Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään.
– Tämä on kauheata! kauheata! – hän puhui: mutta miten raskaalta tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään keinon, miten voin häntä valmistaa!.. Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala teitä vahvistakoon…
– Hyvästi, rakkaani, – sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle selkänsä.
– Voi, miten surkeassa tilassa hän on, – puhui äiti pojalleen, kun he taas istuutuivat vaunuihin. – Ei hän juuri ketään tunne.
– En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? – kysyi poika.
– Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme riippuu…
– Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?
– Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!
– Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni…
– Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! – huudahti äiti.
XVII
Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.
– Mitä ajattelette, armaani, – hän sanoi tytölle, joka ei saapunut heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja "armaaksi" kutsuminen.
– Suokaa anteeksi, – sanoi palvelijatar.
– Käskekää kreivi luokseni.
Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä, kuten tavallisesti.
– Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään sauté au madère pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!
Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.
– Mitä käskette, kreivitär rakkaani?
– Kuulehan nyt, ystäväiseni, – mutta mikä tahra sinulla tässä on? – sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä sauté au madère'a, – hän sanoi hymyillen. – Niin, kreiviseni: minä tarvitsen rahaa.
Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.
– Ah, pikku kreivittäreni!..
Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.
– Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.
Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa miehensä liiviä.
– Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? – huusi kreivi, varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. – Lähettäkää Mitenjka tänne!
Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin askelin.
– Kuulehan, armaani, – sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle, joka samassa astui huoneeseen. – Tuohan minulle… (hän alkoi miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita, kreivittärelle.
– Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, – sanoi kreivitär, surullisesti huoahtaen.
– Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? – kysyi Mitenjka. – Suvaitkaa tietää, että… Muuten, älkää olko huolissanne, – hän lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti, joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. – Minä olinkin unohtaa… Tuonko rahat heti?
– Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.
– Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, – lisäsi kreivi hymyillen, kun nuorukainen oli lähtenyt. – Hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.
– Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua maailmaan! – sanoi kreivitär. – Mutta nämä rahat ovat minulle ylen tarpeen.
– Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, – sanoi kreivi ja suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.
Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä jokin seikka hermostutti.
– No, miten kävi, ystäväiseni? – kysyi kreivitär.
– Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten paria sanaa edes lausunut…
– Annette, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, – sanoi äkkiä kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä, laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta rahat.
Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui