Mitä meidän siis on tekeminen?. Tolstoy Leo
verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella, vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja, ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä, hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana, rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa, jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat, jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana nauttii kootuista rikkauksista.
Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja, pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista – kunnianhimo, halu hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään, joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.
Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta. Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi, että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se, mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.
Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen, kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä. Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona, tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia – ja vihdoin turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa, kykenemättä sitä tekemään.
Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen, keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana, peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25 ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5 – 10 tuhatta. Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10 – 20 tuhatta, tulemme ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen, joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin, vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä ympäröivää ylellisyyttä.
Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä, että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa, mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä, joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.
Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme. Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin. Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies. Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä,