Mitä meidän siis on tekeminen?. Tolstoy Leo
kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.
Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin huomattu.
Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä, niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen, joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo: "Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi – hämärästä, epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii sitä vastaavia tekoja.
Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi siveellistä totuutta.
Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?" ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän hän niitä ajatteli työtään tehdessään – hän hijoi veistänsä. Hänen piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille, joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen, ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa leikattavansa.
Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut, että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.
XIII
Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.
Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää. Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä, että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten, että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja kaupunkilaisköyhyyden syitä.
"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" – kysyin itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä? Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).
Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista, että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja ja karja, – missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain täysin selvää ja ymmärrettävää?
Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, – sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, – joitten kanssa olin puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä, sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä, mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä, mitä maalaiset itse tarvitsevat – jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?
Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä houkuttelevat