Sota ja rauha IV. Tolstoy Leo
on livré mon ancienne capitale sans se battre,19 – virkkoi nopeasti hallitsija yht'äkkiä sävähtäen.
Michaud kertoi kunnioittavasti sen, minkä Kutusof oli hänen käskenyt kertoa ja nimenomaan sen, että Moskovan luona oli ollut mahdoton tapella ja että kun ei ollut muuta valinnanvaraa kuin menettää joko armeija ja Moskova tahi yksistään Moskova, oli sotamarsalkan täytynyt valita viime mainittu.
Hallitsija kuunteli ääneti Michaudiin katsomatta.
– L'ennemi est-il entre en ville?20 – kysyi hän.
– Oui, sire, et elle est en cendres d l'heure qu'il est. Je l'ai laissée toute en flammes,21 – sanoi Michaud päättävästi, mutta vilkaistuaan hallitsijaan hän samassa kauhistui sitä, mitä oli sanonut.
Hallitsijan hengitys muuttui tiheäksi ja raskaaksi, hänen alahuulensa rupesi vapisemaan ja kauniisiin sinisiin silmiin kohahti silmänräpäyksessä kyynelten kosteus.
Mutta tätä kesti vain hetken ajan. Yht'äkkiä hallitsija synkistyi aivan kuin moittien itseään heikkoudesta ja nostettuaan päänsä pystyyn hän sanoi lujalla äänellä Michaudille:
– Je vois, colonel, par tout ce qui nous arrive, que la Providence exige de grands sacrifices de nous… Je suis prêt à me soumettre à toutes Ses volontés; mais dites moi, Michaud, comment avez-vous l'aissé l'armee, en voyant ainsi, sans coup férir, abandonner mon ancienne capitale? N'avez-vous pas aperçu du découragement?..22
Huomatessaan tres gracieux souverain'insa tyyntyvän tyyntyi Michaudkin, mutta hallitsijan suoraan, asian ydintä koskevaan kysymykseen, joka vaati myöskin suoraa vastausta, hän ei vielä ehtinyt valmistaa vastausta.
– Sire, me permettrez-vous de vous parler franchement en loyal militaire?23 – sanoi hän aikaa voittaakseen.
– Colonel, je l'exige toujours, – sanoi hallitsija. – Ne me cachez rien, je veux savoir absolument ce qu'il en est.24
– Sire! – virkkoi nyt Michaud hieno, tuskin huomattava hymy huulilla, ehdittyään valmistaa vastauksensa kepeän ja kunnioittavan jeu de mots'in25 muotoon.
– Sire! J'ai laissé toute l'armée de puis les chefs jusqu'au dernier soldat, sans exception, dans une crainte épouvantable, effrayante…26
– Comment ça? – keskeytti hallitsija ankaran näköisenä. – Mes russes se laisseront-ils abattre par le malheur!.. Jamais!27
Tätä juuri oli Michaud odottanutkin alkaakseen sanaleikkinsä.
– Sire, – sanoi hän kunnioittavan eloisa sävy sanoissa, – ils craignent seulement que Votre Majesté par bonté de coeur ne se laisse persuader de faire la paix. Ils brûlent de combattre, – puhui Venäjän kansan valtuutettu, – et de prouver à Votre Majesté parle sacrifice de leur vie, combien ils lui sont devoués…28
– Ah! – sanoi hallitsija lyöden Michaudia olkapäähän tyyntyneenä ja silmissä lempeä katse. – Vous me tranquillisez, colonel.29
Hallitsija laski päänsä kumaraan ja oli vähä aikaa ääneti.
– Eh bien, retournez à l'armée, – sanoi hän suoristautuen koko pituuteensa ja lempein, majesteetillisin liikkein kääntyen Michaudiin päin, – et dites à nos braves, dites à tous mes bons sujets partout oú vous passerez, que quand je n'aurai plus aucun soldat, je me mettrai, moi même, à la têtê de ma chère noblesse, de mes bons paysans et j'userai ainsi jusqu'à la dernière ressource de mon empire. Il m'en offre encore plus que mes ennemis ne pensent, – puhui hallitsija innostumistaan innostuen. – Mais si jamais il fut écrit dans les decrets de la Divine Providence, – sanoi hän nostaen kauniit, lempeät ja innostusta hehkuvat silmänsä taivasta kohti, – que ma dinastie dût cesser de régner sur le trône de mes ancêtres, alors, après avoir épuisé tous les moyens qui sont en mon pouvoir, je me laisserai croître la barbe jusqu'ici (hallitsija osotti kädellään puoleen rintaansa), et j'irai manger des pommes de terre avec le dernier de mes paysans plutôt, que de signer la honte de ma patrie et de ma chère nation, dout je sais apprécier les sacrifices…30
Sanottuaan nämä sanat kiihtyneellä äänellä käännähti hallitsija yht'äkkiä selin ikään kuin tahtoen salata Michaudilta silmiinsä nousseet kyyneleet ja meni kabinettinsa takaosaan. Seisottuaan siellä muutaman tuokion palasi hän pitkin askelin takasin Michaudin luo ja puristi voimakkain liikkein tämän kättä vähän kyynärpään alapuolelta. Hallitsijan kauniit, sävyisät kasvot punastuivat tulipunaisiksi ja hänen silmissään liekehti lujuuden ja vihan hehku.
– Colonel Michaud, n'oubliez pas ce que je vous dis ici; peut-être qu'un jour, nous le rappellerons avec plaisir… Napoléon ou moi, – sanoi hallitsija rintaansa koskettaen. – Nous ne pouvons plus régner ensemble. J'ai appris à le connaître, il ne me trompera plus…31
Hallitsija vaikeni synkein kasvoin. Kuultuaan nämä sanat ja nähtyään hallitsijan silmissä lujan päättäväisyyden ilmeen tunsi Michaud guoique étranger, mais russe de coeur et d'âme32 itsensä tänä juhlallisena hetkenä entousiasme par tout ce qu'il venait d'entendre33 (kuten hän jälestäpäin sanoi) ja hän lausui ilmi sekä omat että Venäjän kansan tunteet, jonka valtuutettuna hän piti itseään, seuraavin sanoin:
– Sire! – sanoi hän. – Votre Majesté signe dans ce moment la gloire de la nation et le salut de l'Europe.34
Päätään kumartaen laski hallitsija Michaudin menemään.
IV
Silloin kun puolet Venäjää oli vihollisen vallassa ja Moskovan asukkaat pakenivat kaukaisiin lääneihin ja nostoväkijoukkoja nousi toinen toisensa perästä puolustamaan isänmaata, kuvastuu väkisinkin meidän mieleemme, jotka emme tuona aikana eläneet, semmoinen ajatus, että kaikki venäläiset, niin suuret kuin pienetkin, panivat alttiiksi kaikkensa, koettivat uhrata itsensä, pelastaa isänmaansa tai surra sen onnettomuutta. Kaikki sen ajan kertomukset ja kuvaukset puhuvat ainoastaan venäläisten uhrautuvaisuudesta, isänmaanrakkaudesta, epätoivosta, tuskasta ja sankariudesta. Todellisuudessa ei asianlaita kuitenkaan ollut näin. Meistä asia tuntuu siltä vain siksi, että me näemme entisyydestä – yksistään sen ajan yleisen historiallisen harrastuksen, mutta emme näe kaikkia niitä yksityisiä, inhimillisiä harrastuksia, joita ihmisissä oli. Mutta nuo nykyisyyden yksityiskohtaiset harrastukset ovat todellisuudessa yleisiä harrastuksia niin paljon merkitsevämmät, ettei niiden tähden koskaan tunneta (eikä se ole ollenkaan edes huomattavissakaan) yleistä harrastusta. Suuri osa sen ajan ihmisiä ei kiinnittänyt huomiota asioiden yleiseen kulkuun, vaan heitä johtivat pelkästään nykyisyyden omakohtaiset harrastukset. Mutta juuri nämä ihmiset olivat sen ajan hyödyllisimpiä vaikuttajia.
Ne taas, jotka koettivat päästä käsittämään asioiden yleistä kulkua ja uhrautuvaisuudellaan ja sankariudellaan tahtoivat ottaa osaa tuohon kulkuun, olivat yhteiskunnan hyödyttömimpiä olijoita. He näkivät kaikki nurinkurisena ja kaikki se, minkä he tekivät yleistä asiaa auttaakseen, osottautui olevan hyödytöntä hölynpölyä, kuten Pierren ja Mamonovin rykmentit, jotka rosvosivat venäläisiä kyliä, vanu, jota rouvat nyhtivät,
Onko tosiaankin minun ikivanha pääkaupunkini luovutettu taistelutta?
Onko vihollinen marssinut kaupunkiin?
On, Teidän Majesteettinne, ja tätä nykyä se on palanut poroksi. Minun lähtiessäni oli se liekkien vallassa.
Minä näen, eversti, kaikesta siitä, mikä parhaillaan tapahtuu, että Kaitselmus vaatii meiltä suuria uhrauksia. Olen kaikessa valmis taipumaan Hänen tahtoonsa; mutta sanokaa, Michaud, minkälaisena te jätitte armeijan, joka taistelutta luovutti minun ikivanhan pääkaupunkini? Ettekö huomanneet sen mielen olevan masennuksissa?
Hallitsija, sallitteko minun puhua avomielisesti, niin kuin rehellisen sotilaan tulee puhua?
Eversti, minä vaadin aina sitä. Älkää salatko mitään, minä tahdon ehdottomasti tietää koko totuuden.
Sanaleikin.
Teidän Majesteettinne! Minun lähtiessäni armeijasta, oli se kokonaisuudessaan, päälliköistä alkaen viimeiseen sotamieheen saakka ilman poikkeusta, suuren, epätoivoisen pelon vallassa.
Kuinka? Voivatko minun venäläiseni masentua onnettomuuksista?.. Ei koskaan!..
Teidän Majesteettinne, he pelkäävät vain sitä, ettei Teidän Majesteettinne hyväsydämisyydessään taipuisi tekemään rauhaa. He palavat kärsimättömyydestä saada taistella ja osottaa Teidän Majesteetillenne oman henkensä hinnalla, miten uskollisia he teille ovat!..
Ah! Te saatte minut tyyntymään, eversti.
No niin, palatkaa armeijaan ja sanokaa meidän urhoillemme, sanokaa kaikille minun hyville alamaisilleni kaikkialla, missä vain kulette, että sitte kun minulla ei enää ole ainoatakaan sotamiestä, minä itse astun rakkaan aatelini ja kelpo talonpoikieni etunenään ja siten käytän valtakuntani viimeiset voimat. Niitä on enemmän kuin viholliset luulevatkaan. Vaan jos Jumalallinen Kaitselmus on määrännyt mm, että meidän hallitsijasukumme lakkaa olemasta minun esi-isieni valta-istuimella, silloin minä kulutettuani kaikki saatavissani olevat voimat lasken partani kasvamaan tätä myöten ja mieluummin lähden syömään pelkkiä perunoita viimeisen eloon jääneen talonpoikani kanssa kuin otan allekirjottaakseni isänmaani ja kalliin kansani häpeän, sillä sen uhraukset ovat minusta suuriarvoiset.
Eversti Michaud, älkää unohtako, mitä tässä olen teille sanonut; joskus voinemme ehkä muistella tätä mielihyvällä. Napoleon vaiko minä… Me emme enää voi hallita yhdessä. Minä tunnen hänet nyt eikä hän enää minua petä…
Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.
Ihastuneeksi kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut.
Hallitsija! Teidän Majesteettinne allekirjottaa tänä hetkenä kansansa maineen ja Europan pelastuksen!