Kotona: Kuvaelma Itä-Suomesta. Ahrenberg Jacob
isäntä oli poissa ja pikku Katri, Pullisen kymmenvuotias tytär, tuotiin ottamaan keisarinnan kiitosta.
"Kaunis lapseni", sanoi keisarinna, enemmin itsekseen kuin lapselle, "sinäkö olet se pieni haltija, joka taikasauvallasi loit minulle unia, kauniimpia kuin olen pitkään aikaan nähnyt. Minä olen nukkunut makeammin sinun matalan kattosi alla kuin keisarillisessa linnassani, kiitos sinulle ja ota tämä minulta muistoksi." Hän antoi pienokaiselle kalliilla kivellä kaunistetun sormuksen.
Niin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän lahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme melkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen vahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden Itä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana ja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien maanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva ruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen. Hänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja hän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi muitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan rikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi useimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi todistaa häntä vastaan?
Tuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän orjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian jäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän joutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja sitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen sormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja toinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti olisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin perheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura syystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.
Vuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin loistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta, tapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen raajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se oppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi ihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen kanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan ylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin heidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä välin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä omavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli leikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut valaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe vapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt Jacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja yhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen hätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi uuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin loiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin. Sittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään viehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän ikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni olivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen seassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja yksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa, kolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan, talonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt vähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika salasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut, ei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai rakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä paremmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.
Kukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa, että rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet. Silloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin ihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin täällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas, että kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen alustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.
Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea, hiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff, lämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti loistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle, pyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla, jokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin, nuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei ansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai paha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran kolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä syvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain koteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät, niin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut, kummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika palata Tuomas Pulliseen.
Tämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille yhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko olisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi, jotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja sänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli ja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael ruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli taas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista kohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin, heimolaisia – ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera odotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli – mitäpä muuta venäläinen aatelismies olisi – upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä kylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan heittämään hyvästiä isälleen.
Tuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti liekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen vaimonsa – Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen kuoltua – oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen tyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan pärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen, hiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä nousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja katsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli valkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää valoa – ja niin hiljaista oli – Katrista tuntui kuin koko luonto olisi odottanut jotain.
"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?" kysyi isä, "pelkäätkö voutia; taitaahan hän tulla kotiin tänä iltana."
"Enkä pelkää", vastasi Katri.
"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten Gregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai mitä arvelet?"
"Voipi olla."
"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan mökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut varoja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat laudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!"
Katri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului yhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle. Koirat haukkuivat – miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen, hänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä, hän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin kuuntelevan isänsä puhetta.
"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa", jatkoi Tuomas, "kenties hän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en suinkaan minä saattanut antaa