Kotona: Kuvaelma Itä-Suomesta. Ahrenberg Jacob
vaikutti, että hän peräytyi. Epätietoisena hän kääntyi koronkiskurin puoleen. Tämä seisoi levollisena ja kylmänä niinkuin ei koko asia olisi kuulunut häneen.
– Onko täällä kylässä ketään, joka tietää että talollinen Paveli on herralleen velkaa 200 ruplaa, kysyi Papandopulos toveriltaan.
– On, vastasi Gregor Timofejevitsch, Pavel on itse useamman kuin yhden kerran kertonut siitä julkisesti.
– Niinpä mene kylään, käske tänne pari jääväämätöntä miestä, jotka tietävät asian, poikkea tullessa nimismiehen luo ja tuo heidät tänne.
Gregor meni; Papandopulos istui erään koivun juurelle, iski tulta, sytytti piippunsa, ja pian kohosi savu hienosta turkkilaisesta tupakasta ja yhtyi tuoksuihin, jotka lämpimässä höyryilivät koivusta, männystä ja katajasta. Siinä hän istui liikkumattomana ja levollisena, ei värähtänyt jännekään hänen pronssinkarvaisissa petolinnunkasvoissaan.
Tunnin kuluttua oli Gregor Timofejevitsch takasin kahden vieraanmiehen ja nimismiehen kanssa. Pavel oli kukistettu, hänen voimakas vartalonsa painui kokoon. – Uusia kahleita, uusia kahleita, huokasi hän vaan vallesmannilta kuultuaan, että kreivi Matvei Sidorovitsch oli täysin oikeutettu tuomiotta, vieläpä ilman oikeuden vahvistusta velkasummalle, ottamaan omansa vuokraajaltaan. Papandopulos otti takavarikkoon hänen lehmänsä, hänen hevosensa ja lampaansa, ja kun ne eivät täysin riittäneet kreivin saamiseen, otti hän osan Pavelin maanviljelyskaluista.
Niin tuli loppu Pavelin uudisasuntopuuhista. Vahva mies oli kadottanut kaiken elämänhalun, hän oli henkisesti murtunut. – Mitäpä se auttaa että koettaa pyrkiä vanhoista siteistä, uusia kahleita on aina varalta, – oli hänen ainainen vastauksensa kun vaimo koki rohkaista häntä. Hän möi vähäsen irtaimistonsa, osti hevosen ja eli monta vuotta "rahtimiehenä" Vahlin kauppahuoneen palveluksessa Viipurissa. Syys- ja kevätrapakossa, talvikylmässä ja kesäkuumassa rentosti hän kymmenkunnan toverin seurassa raskaan jauho-, sokeri-, silli-, lankku- eli tervakuorman vieressä Viipurista Pietariin ja päinvastoin.
Kerran, – se oli joulukuussa, kun kuperat maantiet olivat päällystetyt kiiltävällä kaljamalla – toi Paveli isoa jauhomattokuormaa Pietarista. Äkkiä, eräässä tien mutkauksessa, ajoivat suuret umpivaunut, kolme hevosta valjaissa, ajamassa venäläiseen pukuun puettu kuski, täyttä karkua vastaan ja kolahtivat mennessään Pavelin kuormaan, niin että se liukkaalla tiellä luisui ojaan ja kaatui ajajan päälle. Kun rahtimiehet saivat kuorman Pavelin päältä, kysyi hän hiljaisella äänellä: "eikös se ollut Matvei Sidorovitsch Kusnetschoff!" Ja kun toverit myönsivät niin olleen, sanoi hän vain: "sitähän minäkin", ja sulki väsyneet silmänsä ijäiseen lepoon.
Yöjuna tuli noin yhdeksän aikaan aamulla Pietariin. Ilma oli painavan hikistä, taivas sininen ainoastaan korkeimmalta kupulaelta, opaalinvärinen sumu peitti taivaanrannan ja koetti turhaan häätää auringon nyt jo kuumia säteitä. Iso kaupunki ei ollut vielä täydellisesti hereillä, vaikka kumea kohina, joka syntyi rattaiden jyrinästä, höyrypillin vingunnasta, jäätelö- ja hedelmäkauppiasten huudoista, sekä tuhansien, jotka riensivät työlleen, synnyttämästä melusta ja tohinasta, kohosi voimakkaissa värähdyksissä korkeutta kohti. Tuo kohina, josta enemmän kuin mistään muusta aavistamme että olemme tulleet maailmankaupunkiin. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa, oli saatava käsiin joku issikka, ja pitkällisen tinkimisen perästä sainkin repaleisen ja likasen muschik'in, joka sitoutui viemään minut määräpaikkaan, Laatokalla kulkevien höyryvenheiden laiturille. Tulimme kuitenkin pian huomaamaan ettei hän tuntenut paikkoja paremmin kuin minäkään, joka oli kyllin ymmärrettävää, sillä hän istui tänään ensikerran issikan kuskilaudalla ja oli suomalainen. Hänen tarvitsi vain mainita kotipitäjänsä ja muutamia oloseikkoja, ja minä voin kertoa hänen ja monen muun hänen kanssaveljensä elämän tarinan – se muodostuu jokseenkin tällaiseksi lyhyissä piirteissä kerrottuna.
Oli aikainen aamu, lammikossa oli sorsa edellisenä iltana laskenut ankkuriin pesänsä viereen ja pistänyt pään siiven alle pitääkseen nokan lämminnä sillä välin kun jalat repottivat kylmässä vedessä. Nyt kohosi aamuaurinko ja isä-sorsa päästi heti torventapaisen äänen, joka herätti eloon lahdelman asujamet. Rantasipi hypähti pystyyn hoippulaisille jaloilleen ja aloitti valitustaan, kuikka, koskelo, hyyppä, kaikki heräsivät nyt ja antoivat ilmi kiitollisuuttaan auringolle, joka lähetti lämpimät säteensä vinoissa viivoissa metsän puiden yli ja loi loistoa pienille aamuraittiille lainosille ja kissan-kullalle punaisen graniitin kupeessa.
Pöystin Jaska nousi ylös poikamiehenvuoteeltaan, venytteleiksi ja vilkaisi takkaan päin, jossa kahvipannu hiilillä porisi, sillä hänen vanha äitinsä oli jo ennättänyt toimittaa tämän, ensimäisen emännän tehtävistä. Eukko toi esille ruskean juoman. Sitten kun Jaakko oli pukeutunut, tyhjensi hän mitään puhumatta pari kuppia, jolla välin eukko vanhus puuhaili evästä. Sitten lähdettiin metsään muurahaisjahdille. Jaakon, jolla oli ainoastaan muutamia sarkoja erään lahjoitustilan pellolla, täytyi turvautua kaikenlaisiin sivutuloihin voidakseen elää. Muurahaisten munat olivat pari vuotta olleet kalliissa hinnassa; niitä ostettiin eläintarhoihin Pietarissa, Lontoossa ja Hampurissa, jossa niillä ruokittiin kaikkinaisia etelämaisia elukoita. Kun Jaakko oli löytänyt muurahaispesän, lapioi hän siitä niin paljon kuin mahtui säkkiin, etsi sitten tasaisen paikan, mittilöi neliön, joka oli 5 jalkaa sivultaan, kaivoi kuuden tuuman levyisen ojan sen ympärille ja täytti ojan vedellä. Nyt avattiin säkki ja sen sisältö tyhjennettiin vähitellen tasatulle ja ojitetulle paikalle. Muurahaisraukat alkoivat heti juoksennella ympäri pelastaakseen itsensä ja tulevaisuuden toiveensa, muurahaismunat. Silloin asetti Jaakko päreen ojan poikki ja nuo pienet älykkäät hyönteiset alkavat heti kantaa muniaan tätä siltaa myöten. Niin pian kuin ne ovat kantaneet yhden munan mannermaalle, palajavat ne toista noutamaan. Tällä tavalla eroittelevat nuo eläinraukat suurimmalla kiireellä ja huolella munansa neuliaisten ja varpujen seasta, asettavat ne kasaan sillan toisella puolella, mutta kun ne tuovat viimeistä kuormaansa, on muurahaisten pyytäjä lakaissut, hyvän saaliin saaden, koko kasan säkkiinsä. Siten jatketaan julmaa pyyntiä kunnes jok'ainoa muurahainen koko pitäjässä koditonna ja majatonna sortui epätasaisessa taistelussa ihmisen kavaluutta vasaan. Siinä kun Jaakko istui ja poltteli piippuansa, sillä välin kun pienet elukat tekivät työtä hänen edestään, liikkui hänessä kummallisia, epäselviä ajatuksia siitä että mitä hän nyt teki ja antoi tehdä edestään, semmoista oli hän itse saanut kokea.
Kylässä, jossa hän kiinteimistön yhteisyydessä omisti maatilkkunsa, eli hän solidaarisesti koko yhteiskunnan kanssa, aivan kuin muurahaiset. Siellä tapahtui suuressa mitassa mitä täällä tehtiin vähässä. Niinkuin muurahaiset riehuivat hengen eteen ilman muuta tulosta kuin perikato, samaten tekivät hän ja hänen vertaisensa vuosi vuoden perästä; mitä oli hänellä odotettavana – itsenäisyyttä, omaisuutta? Ei koskaan. Hän kynti ja kylvi tilanhaltijan hyväksi. Minkä hän houkutteli esille maan povesta, sen loivat muut säkkeihinsä.
Parhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui pitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta ennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja tarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan, piippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja sanoi: "Se on tehty nyt".
Hetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia hänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa istumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: "Istu nyt, puhu mitä sinä tiedät! Koska se on tapahtunut?"
"Hm", sanoi räätäli, "se seisoi Uudessa Suomettaressa". – Hän veti
sanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon:
"Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi
Kusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla".
"Lieneehän tuo nyt vain totta".
"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo", sanoi räätäli vakaisesti.
Karjalainen