.
Salliman oikkuja
I
"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja varpaita tahtoo koperoon vetää… Jalatkin nuljahtelevat tilaltaan tuossa roustikossa. Mikä liekin, kun ei lunta tule enempää, vaikka marraskuu on jo puolivälissä… Kengänpaulakin retajaa irrallaan."
Heistrokin Liisa laski kannettavansa viereensä maantielle ja rupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaa jatkaa ja itsekseen pakista:
"Nuo pellavatkin ovat raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne leivätkin… Hyvä se on se Juntan emäntä, kun aina mulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olis akkoja likempänäkin. Ei kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vain työtä piisaisi talven yli, niin Jumalan avulla taas elettäisiin kesään… Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kuin Nurkanperässä – millä elänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo. Mutta mitä? Tulipalohan tuolla ruskottaa meidän mäeltä! Ja meillä ei ole kuin mukulat kotona. Voi herra Jumala!"
Hän kiljahti sydäntä särkevällä epätoivon äänellä ja hyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran, niin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi puutua, jonka ohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään, vaan tarvitsi luonnottomasti ponnistaa saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaaseen liikkeeseen.
"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.
Herra…"
Liisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa paloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeän valitusäänen.
"Oih!"
Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyrään ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi lähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuin paikalleen jäädä.
Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle pitäisi tuollainen onnettomuus sattua?
"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä huudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän pidättyi katselemaan.
"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus, kun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden, että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisi jonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä, ainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.
Kun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, ettei se oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala, nyt en enää jaksa", hän huokasi ja seisahtui. Ja kun kerran seisahtui, niin omituinen painava puuttumus taas laskeusi jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa.
Tiellä hän seisoi tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.
"Heistro…" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa, johon tuo vastaus huudettiin.
"Oo-o-i!"
Liisan huuto oli epätoivon parahdus. Samassa jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynärpäihin. Kipua ei nyt joutanut huomaamaan … sydän oli toisaalla ja tuntokin siellä.
"Voi lapsiani!"
Todellisuuden tieto sai hänet voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti siinä Pekkolaisen, joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohti. Ei joutanut Liisa mitään puhumaan kun sivuutti.
"Sinullapa kiirettä on", virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja välinpitämättömästi.
"Entä jos … omanne palais teidänkin, niin…" Liisa yhä vain riensi eteenpäin.
"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä kenelt' tahansa, ei se niin suuri vahinko ole."
"Nurkanperä? Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa seisahti.
"Te-eidän", veti Pekkolainen pitkään. "Nurkanperän Matin mökki se on! Korkeintaan kymmenen markan arvosta olis polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta."
"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennenkuin Pekkolainen ehti lopettaakaan. Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut, oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.
"Katso itse … voot!"
Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä näkyi.
"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa", toimitti Pekkolainen.
Liisa sai heti selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän mäenrinteessä Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen pakkautunut tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:
"Jeesukselle kiitos olkoon!"
Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla, enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutustoimiin ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni, – vanha, ränstynyt, läjään jo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli siinä miesten mukava polttaa ja lämmitellä, seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa tekevän kuin tarkoituksella saada tulenvoima hillityksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen joutilaita veden hakuun ja saivat siten aikaan, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina vireillä. Muutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tositarkoitus saada jotain pelastetuksi, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.
Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tulee varsin vähäinen.
Pekkolainen seisoi eräässä ryhmässä kädet selän takana ja suussansa mälliä mämmelsi toisesta poskesta toiseen. Muuan nuori mies tuli siihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi.
"Ei tuossa suuri vahinko tullut", sanoi ja antoi suunsa muodostua ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen. Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vain suu hymyssä tuleen, ikäänkuin osoitaaksensa, että hän sen seikan tietää juuri paikalleen, mutta ei viitsi semmmoisille miehille juttelemaankaan ruveta.
"Korkeintaan 40 markan vahinko tuvassa ja irtainta ei lie ollut paljoa", lausui joku, jolla vakavuudesta päättäen näytti olevan tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.
"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi summaa vaadittu, ja katseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäsemisen vaikutuksesta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:
"Äsken kun tänne kävelin, Heistrokin Liisa kauheasti ähkyen