Salliman oikkuja. Alkio Santeri
toisensa perään lähtivät akat pois – kotiinsa.
"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.
"En minä ole ainakaan nähnyt."
"Ei kattoa pään päällä … ei ainoatakaan leipää!.."
Siinä yksinään istui kivellä, kyynärpää polven ja poski käden nojassa, Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä, ennenkuin kokonaan paloivat.
Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut. Miehen sydämellä oli raskas taakka. Puutetta oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään … se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä.
Mutta nyt?
Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan, mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat – viides äidin sylissä – ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän elättämisestään edesvastuussa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.
Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt, osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.
Ei ollut leivänpalaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta varasta, jolla tyydyttää omaa ja lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin aamulla! Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa … kuolla siinä kaikin ja kadota kodin kanssa yht'aikaa?
Eihän siitä elämisestä enää puhettakaan. Työtä ei saa kuin silloin tällöin. Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon. Entinenkin oli häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneeseensa tällaista joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea vuorokausi ja talo, koskaan lakkaamatta kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy … ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen seitsenvuotiseen poikaan, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä… Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan painellut.
"Sinä siinä!"
Muuan nuorekas mies tempasi äkäsisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella. Pillin pitelijä käänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kun kylmä vesi ilkeästi niskasta valui pitkin ruumista.
"Hä-hä-hä-hääh!.." nauroivat painajat ja suihkunohjaaja.
Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa pitelijänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.
"… ei saata antaa edes lasten olla rauhassa … oikein täytyy ylenmäärin suuttua", puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun oli miehen kumoon survaissut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi vetäytyä poispäin.
Poika tuli isänsä luo itkien:
"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä…"
"Suus kiinni! Jaska on rikas ja röyhkiä… Mutta ei sitä köyhääkään sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä luonnosta … ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi.
Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi … hän haukkui ja kirosi.
Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpaisenkin riitapuolen asiaa ruvettiin puolustelemaan. Mattia se kovasti masensi, kun vielä muutkin rupesivat tuon konnan työtä puolustamaan … eivät edes häpeä.
Jaska pakkasi Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä … pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan, niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.
"Polttaako vielä?" kyseli isä.
"Ei se enää niin…"
Jaska pauhasi:
"… kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset sammuttamaan ovat tulleet, muutama kerjäläinen, mutta odota!"
"Ei se sinulta vahinko ollut, varsin sinä sen pojan päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät tapahtuneen.
"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kun juttukin! Kerranko sitä tehdään sellaista leikkiä."
Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.
"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.
"Se taas poltaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.
Vähitellen ihmiset siirtyiliväät palopaikalta lämpöisiin koteihinsa rauhallisin tuntein. Muutamia joutilaampia enää siinä hehkuvan hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkui sinne tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoitusta. Liikkui vain ja unohti että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena vaistomaisena tietoisuutena.
Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään. Kun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.
Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:
"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pitemmälle jatkaneeksi.
"Voi hyvä Jumala!"
Vaimo alkoi itkeä.
Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.
Matti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.
"Tuota … ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla … jonnekin täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.
Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä enää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän tuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.
"Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso tupa ja vähä väkeä", virkkoi Sanna.
"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan … eihän ne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja kuolla?"
"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole mailmassa muita!" valitti Sanna.
"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut", arveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.
Se tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.
"Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.
"Meidän on vilu, saako