Työn kourissa. Anttila Selma
ön kourissa Romaani
I
Seppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylen jykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaan kylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonka oli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousi vähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja ja myöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.
Päärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että oli sen uudestaan pystyttänyt.
– Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, – sanoi hän.
Sitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän. Kun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoi seppä:
– Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinään lyö.
Ja niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiin valkoiseksi.
Tulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpä ulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen, uusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita ja hiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sen sijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussa tarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauras käsityöläinen.
Päärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varat ja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle ja näyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä. Aitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisena ja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona ja saman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkän olkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.
Sepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietetty oikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamia satoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä, liinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekalua kaikenlaista.
Henriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksi päästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen "son" – päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaa tullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai, jos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.
Sepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloi paljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläisten erikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatua ja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit ja musliinihameet sekä "tykkimyssyt" koreine nauhoineen, vieläpä krinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkin hänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskus suurissa häissä hän "mestarin" vakavasti vaadittua piti välkkyvää, vihreäsilkkistä "tykkimyssyä", jonka kirjaillut nauhat ulottuivat täyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäs musliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhyt liivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuoren emännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi ja aika somaksi.
Eikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaan hän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat silmät tiukasti eteenpäin tähdättyinä, yllänsä pitkäliepeinen, musta, hiukan karkeanlainen sarkatakki ja vasikannahkaiset narskuvat kengät jalassa.
Myöhemmin, kun häät olivat painuneet paremmalle puolelle toisena ja kolmantena päivänä ja ukot maistelleet esituvan puolella kotipolttoista runsaanlaisesti, hörpäten palan painimeksi monet kannulliset emännän väkevää olutta, kuului Henrikssonin mörisevä ääni yli muiden laulua yritellessään, ja hänen emäntänsä ilme kävi yhä vakavammaksi ja päättyi harmin punaan. Mutta samassa hän myös keksi keinon, valjastutti hevosen ja pyysi kylän nuoria miehiä "taluttamaan" ukkonsa rekeen, ja niin mentiin kunnialla kotiin eikä kukaan saanut nähdä mestaria pöydän tai penkin alla kolmantena hääpäivänä, kuten yleinen tapa muuten oli.
Mutta vaikka Ulla-emäntä piti ukkonsa kurissa ollessaan häissä ja muissa pidoissa itse mukana, ei hänen vaikutuksensa ulottunut "paistinajoon".
Seppä Henrikssonilla oli oma "lääninsä", jonka hän oli ottanut summakaupalla. Hän teki kyläkunnassaan talojen jokapäiväiset pajatyöt, työkalujen korjaukset, valmisti nauloja, veitsiä ja kirveitä, viikatteita, sirppejä ja kaikenlaista pienempää tarvekalua ja sai kaikesta tästä palkakseen sovitun määrän viljaa ja muita luonnontuotteita. Joulun tienoilla hän sitten lähti paistinajoon käyden talosta taloon muka perimässä saataviaan. Itse asiassa hän kuitenkin oli vain kestitettävänä, saaden rekeensä pienempiä tuliaisia: limppuja, munajuustoja, voita, lampaanjalkoja, rieviä ja nisupullia. Suuremmat jyväsaatavat, halot, rehut ja heinät talolliset kyllä toimittivat sepälleen kotiin.
Tämä paistinajo oli emännän kauhistus, sillä seppä ei pysynyt koko jouluna tolkullaan. Kun yhdestä humalasta toipui, niin toiseen jo kiireellä ajoi ja aina laulaen ja kerskuen kotiin palasi, ellei häntä viina vallan rentona reessä pitänyt, niin että oli täytynyt ottaa kyytimies ja sitten emännän kanssa yhdessä sisään kantaa.
Yhä harvemmin mestari sai emäntänsä pukeutumaan juhla-asuun. Ullan omatunto oli herännyt tuomitsemaan kaiken salaisen viinanpolton synniksi ja häpeäksi, ja juopumisen pahetta oli hänen mielestään vältettävä. Ja kun Henriksson yhä useammin paistinajojen välilläkin kulki juomareisuilla, alkoi hän sitä hartaammin veisata hengellisiä lauluja ja lukea Jumalan sanaa. Kotona hän hartauttaan enimmäkseen harjoitti, sillä kirkkoon oli pari penikulmaa, ja heidän hevosensa oli hukattu pois, kun ei heillä maan hoitamisesta oikein tolkkua tullut eikä hevosta muutenkaan ajoihin tarvittu. Kyläläiset kyllä aina auliisti antoivat hevosen, kun siten pääsivät tuomasta entistä luvattua määrää heiniä ja kauroja.
Yhä hartaammaksi Ulla muuttui yksinäisinä hetkinään mestarin ollessa työmatkoilla tai juomaretkillä, rukoillen armahdusta tässä tyhjyydessä ja synninlaaksossa, uskaltamatta ääneen suruaan valittaa. – Kunhan Kaikkivaltias katsoisi armollisesti hänen puoleensa ja soisi siunatun lapsen, poikalapsen, joka olisi isällensä otollinen ja tulisi hänelle hyväksi esimerkiksi, ettei enää kehtaisi eikä voisi poikansa vuoksi itseään alentaa! – Tämä oli hänen ilta- ja aamuhuokauksensa, kun hän yksinäisessä talossaan toimitteli ilta-askareitaan ja aamulla varhain, ennen päivännousua, kävi eläimiä ruokkimassa.
Toisin oli laita, kun mestari oli kotona. Pajassa tohisi ahjotuli, niin että se kuului peltojen poikki kauas maantielle, ja vasara kilkutti aikaisesta aamusta herkeämättä kuin kellon naksutus. Iloiset äänet täyttivät pajan ja pajamäen. Siellä oli kärryjä, pyöriä, työaseita ja kalua kaikenlaista. Hevoset seisoivat pitkässä rivissä aitaan sidottuina odotellen kengitystään tai isäntiään. Nokisia miehiä työntyi tupaan aterioimaan avaten runsaat ruokakonttinsa ja vetäen esille herkulliset eväät, emäntiensä parhaat rievät, juustot ja voit, kinkut ja muut lihat, sillä jokainen tiesi, ettei Lehvin sepän emäntä niitä hyväksyisi mestarille ruuaksi, elleivät ne olleet kaikkein parasta lajia.
Ulla-emäntä oli tehnyt sen havainnon, että hänen rukouksensa oli kuultu. Salaperäinen riemu täytti hänen sydämensä ja loistavin kasvoin ja vapisevalla äänellä hän viritti usein aamuvirtensä, kirkkaan ilonkyyneleen vieriessä hiukan kalvenneille poskille. Mestari siveli hiljaa ja hellästi kovalla moukarin karaisemalla kourallaan vaimonsa tummaa päätä ja sanoi hymyillen jonkun mehevän sanan. Silloin Ulla hotaisi häntä kämmenellään ulottumatta hipaista muuta kuin parransängestä karkeaa leukaa, kun jo tunsi kaksi kouraa hartioissaan ja kieppui ympäri, sepän nauraa hohottaessa:
– Näin se pappilan muori paistia kääntää. Vai poika, ha, ha, toinen mestari, pikku mestari! – ja yhä hohottaen seppä harppasi pajaansa ja kertoi siellä ukoille iloisen uutisen.
Pian oli siitä levinnyt tieto kaikkialle, ja ihmiset kuiskailivat, että mestarille oli tulossa pikku mestari.
Ja kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Nimi "pikku mestari" oli jo ennen pojan syntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt vain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa ristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä kumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.
Pieni