Työn kourissa. Anttila Selma
– Uuras tahtoo namia, äiti! ja kun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen ja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin sisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.
Isä kiusoitteli usein sanoen: – Oletpa sinä koko uuras, uuras, uuras! – ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan mennessään.
Mutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän tupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli pojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi hänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä, veitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan, ja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen pajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta mustalle multalattialle.
– Uuras, Uuras! – huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan pojan äidille tupaan.
Vähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman muuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.
Pitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa. Ulla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen povellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen lapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein kuvitellakaan.
– Voi sinua, piipattaja, – puheli hän pojalle, – sinä saat mennä maailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!
Niihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset poikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin ja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä onneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen selvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän yläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta. Samalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin moittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia koettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään saavuttamattomat.
Hänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon antaa ja paljon tehdä, – se oli Ulla-äidin toivomus.
II
Lehvin koulu oli pitäjän ainoita ja ensimmäisiä, rovastin toimesta perustettu vastoin isäntien tahtoa, he kun pelkäsivät siitä koituvan ylettömiä maksuja ja lapsille ajanhukkaa. Kukin ajatteli itsekseen: – En minä vain lapsiani kouluun pane, ei minulle lisämaksuja tarvitse sälyttää.
Kylä kuului rikkaaseen seutuun, missä talot upeina ja uusina muodostivat ryhmiä tai olivat hiukan erillään toisistaan. Naapuruussuhteet pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina. Pahoja puheita pelättiin, sillä sellainen vaikutti lamauttavasti läheisten naapurien kesken, missä jokapäiväinen elämä oli kehittynyt aivan yhteiseksi. Pienimmilläkin lomahetkillä pujahdettiin naapureihin, ja lapset tepastelivat yhtä paljon kylän lattioilla kuin kotosalla. Karjat kulkivat samoja kujia rakennusten nurkitse etsien kukin tiensä omiin tarhoihin ja tanhuoille. Koiratkin kujeilivat kylän pihoilla kuten omillaan nostaen yhteisen rähäkän, kun vieras raitilla ajoi. Silloin tulikin niin kova meteli, että jokaiseen akkunaan maantien varrella ilmestyi pää pään viereen ja lapset kelkkoineen, pitkät kynttilät nenässä, pysähtyivät tien viereen katselemaan.
Koululle oli vuokrattu erään talon esitupa luokkahuoneeksi ja sen perällä kaksi kamaria opettajan asuttavaksi. Varsin rauhaisa paikka se ei ollut maantien risteyksessä, josta tiet haaraantuivat asemalle, pitäjän kirkolle ja lähimpään kaupunkiin. Pihan nurkassa oli kiikku ja siinä melkein aina joku kyläläinen tai outo vaeltaja lepoa nauttimassa taivallettuaan pitkät matkat. Ja ensin alussa, kun koulu oli aivan uusi ja outo ilmiö kylässä, kerääntyi tielle aitaan nojautuen kyläläisiä ja ulkokuntalaisiakin katselemaan lasten leikkiä, jota opettaja johti.
Siihen aikaan, jolloin ensimmäiset koulut perustettiin, ei vielä oltu niin vaateliaita opettajain täyspätevyyden puolesta. Lehvin kouluun otettiin opettajaksi muuan nuori pohjanmaalainen nimeltä Tohu. Hän oli itseoppinut, kirjoitti sujuvaa käsialaa toimittaen kylällä kaikki kynätehtävät ja puhui kaunista, puhdasta suomenkieltä ilman minkäänlaista murteellisuutta, niin että häntä Lehvin kylässä pidettiin jo senkin vuoksi herrana.
Opettaja Tohulla oli myöskin laulun lahja; joten hänen johtamansa lastenleikit kävivät erittäin viehättäviksi nurmisella pihamaalla, eivätkä kyläläiset ja sivukulkijat malttaneet olla pysähtymättä katselemaan ja innostuneesti seuraamaan pienokaisten puuhia.
Oli jo syyspuoli kesää, kun Tohu oli saapunut kylään ja heti aloittanut toimintansa niiden muutamain oppilaiden kanssa, jotka olivat heti ensimmäisenä päivänä ilmoittautuneet. Näiden joukossa oli myöskin Lehvin sepän ainoa poika. Uuras oli jo kahdeksan vuotta täyttänyt, mutta suurikasvuisena hän näytti vähintään kymmenen vanhalta.
Hän seisoi nyt keskellä piiriä ja katseli kiinteästi opettajaan, tarttuen lujasti hänen käteensä. Jotkut toiset tekivät samoin, mutta Uuras työnsi heidät syrjään, loistavin katsein anastaen opettajan pariksensa. Silloin opettaja irroitti pienen käden vaatien Uurasta pysymään vielä vapaana.
Nyt järjestettiin leikki, ja opettaja tarttui erään pikku tyttösen käteen. He kaksi ottivat kiinni taas toiset kaksi, pysyen kaikki käsi kädessä, ja niin tavoitettiin vähitellen koko luokka yhdeksi ketjuksi. Lopulta ei ollut muita jäljellä kuin Uuras, sillä "mies se, jota ei kiinni saada" oli opettaja sanonut, ja Uuras tahtoi olla mies. Toisten oli vaikea tavoittaa vikkeläsääristä poikaa, joka kieppui keskivaiheilla viisaasti karttaen ketjun päitä, missä kädet uhkasivat ottaa kiinni. Paraiten hän pysyi turvassa ketjun selkäpuolella, koska etupuolella yritettiin nopeammin muodostaa piiri hänen ympärilleen.
Katselijat huudahtelivat aidan takana jännittyneinä: – Kas noin, käänny ympäri, soh, soh, pujahda aukosta, juokse – juokse, se tavoittaa selästä!
Jännitys yhä kasvoi, ja ajomiehet, seisten työkärryillään matkalla pellolle eloja hakemaan, pysäyttivät hevosensa ja jäivät katselemaan.
– Peijakas, sepäs puikkelehtii kuin syöstävä. Kas, jo meni säärien välistäkin! Ha ha ha! – He nauroivat täyttä kurkkua.
Mutta Uuras kiiti pitkin pihaa silmät kiiluvina kuin ainakin vainotun, vilkuen joka puolelle, missä vaara vaanisi. Hän pysyi aina puolustusasennossa, koskaan tekemättä tarpeetonta liikettä. Se oli hänessä aivan vaistomaista.
Viimein opettaja pani ehdon suodakseen reippaalle pojalle voitonkunnian lopullisesti, ja rivin seistessä pihan laidassa mahdollisimman kaukana tikapuista, jotka veivät asuinrakennuksen katolle, hän komensi:
– Pysähtykää kaikki! Jos Uuras pääsee koskemattomana rakennuksen katolle, on hän leikissä voittanut!
Samassa tuokiossa pujahti Uuras poikkinaisen säleen kohdalta ulos pihasta rakennuksen taakse ja kiipesi hirsipäistä nurkkaa myöten katolle. Räystäs teki kiusaa, mutta päädyn puolella eivät kattolaudat ulottuneet kovinkaan leveälle, ja kurkottaen tukevia käsivarsiaan ja iskien paljaat varpaansa tuulen ja sateen halkaisemiin hirsien päihin, hän pääsi kuin pääsikin suurella ponnistuksella kiskomaan itsensä ylös lahonneelle pärekatolle, josta kappaleita lohkeili hänen haparoiviin sormiinsa. Huohottaen hän pian ilmestyi katon pihanpuoleiselle sivulle ja istui tikapuiden ylimmälle puolalle heilutellen pyöreitä ja ahavoittuneita sääriään.
– Hei, hei, hei, pikku mestari! – kuului pihasta ja varsinkin maantieltä.
Ja sitten taas rattaat ratisivat jatkaen matkaansa, ja katselijat hajaantuivat, samalla kuin opettaja keräsi lapset luokkaan.
Mutta pikku Uuras oli leikissä riehaantunut. Hän ei malttanut laulussa pysyä alallaan toisten joukossa, vaan harppaili innoissaan paikasta paikkaan ja jutteli ääneen, niin että Tohu monasti varoitettuaan lopulta pisti hänet mustan taulun taakse nurkkaan. Muut oppilaat jatkoivat lauluaan salin toisella puolella, mutta äkkiä kaikki hypähtivät kamalasta ryskeestä.
Uuras oli työntänyt mustan taulun nurkastaan