Idästä: Kertomuksia. Jacob Ahrenberg
ja vesilintuja, jänistä ja karhuakin, jos niiksi tuli. Metsästäjät, Kristian ja Sipi riensivät pois suolle, jossa ilveksen jäljet oli viimeksi huomattu. Neljännestunnin päästä oli Sipillä jäljet selvillä ja kiihkeästi haukkuen ja pörhöistä häntäänsä heiluttaen ryntäsi se metsään. Raivokas haukunta ilmoitti kohta, että väsynyt ilves oli löytynyt ja asettautunut puolustautumaan tai kiivennyt puuhun. Metsästäjien saapuessa paikoille hypiskeli Sipi hurjinta sotatanssiaan hongan ympärillä, jonka oksilla ilves makasi, näyttäen hampaitaan ja syljeksien vastustajallensa. Tupsuiset korvat olivat painetut pitkin päätä, silmät säkenöivät kiukusta ja näytti siltä, kuin sillä olisi ollut hyvä halu loikahtaa yhdellä hyppäyksellä pörhöisen vihollisensa päälle. Kuitenkin se ennen, kuin ehti panna sotapäätöstänsä toimeen, putosi, ääntä päästämättä, ensinnä tulleen metsästäjän luodin lävistämänä maahan. Sen käpälät sidottiin yhteen, seiväs pistettiin jalkain välitse ja riemuiten kannettiin saalis Kristianin pihaan. Siellä väsyneet, vaan iloiset metsästäjät söivät maalaispäivällisen, ja ilveksen peijaisia pitäen juotiin runsaasti rommia, finkeliviinaa ja karvastelevaa konjakkia. Väkevät juojat nousivat lämpimässä päähän ja hämärän tullessa Kristian ja hänen vieraansa olivat jotenkin punakat ja kovaääniset.
– Kuules nyt, Kristian, sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi tulla levottomaksi melusta, minä en kärsi ladattuja pyssyjä tuvassa, mene ulos ja ammu luoti pois tuosta pyssystä! Kristan nousi verkalleen ylös, huomauttaen, että naiset ne nyt aina ovat sellaisia pelkureja, otti penkiltä pyssyn ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo jo sammunut, mutta ei vielä ollut pimeä tullut. Iltatuuli kantoi tuoksua äsken haasioiduista apilaista. Etäältä kuuluivat paimenpoikain tuttujen leikittelevät äänet ja pihlajassa pihalla sirkka pontevasti veti virttänsä. Horjuvin säärin astui Kristian alas rappusiltansa. Yht'äkkiä hän pysähtyi. Tuolla tallin nurkan takana seisoi taas hänen öittensä unelma ja hänen päiviensä ajatus. Jalo pudisti sievätekoista päätänsä, värisytti tuuheaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä hiljaisella, matalalla, salaperäisellä hörhötyksellä. Kristian meni liikutettuna sen luo ja taputti sen säkää. Hevonen pisti matalan aidan päällitse kapean turpansa hänen taskuunsa. Kristian, kiihtynyt kun oli, kietasi käsivartensa hevoselle kaulaan. Olihan siitä jo pitkä aika, kuin hän oli saanut taputella Jaloa, silitellä sen hienoa karvaa ja puhutella sitä. Vetäessään kättänsä pitkin hevosen selkää tunsi hän yht'äkkiä runteet Jegorin piiskasta. Silloin vihastui tämä vähän humalainen mies. Kelvoton eläinten kiduttaja, noitui hän ja puristi kyhmyräistä nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Kyllä minä sinut, ystävä parka, ainiaaksi vapautan hänen pilkastaan ja ruoskastaan, hänen julmuudestaan ja hirmuisuudestaan. Ja ennen kuin asia oli oikein selvilläkään mielessä, sieppasi hän olkapäältään pyssyn – pamaus ja jalo eläin vaipui koristen maahan; suruinen katsaus vielä sammuvasta silmästä ja Jalo makasi kuolleena aidan takana, joka erotti häntä entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puolen tunnin päästä astui hän takaisin tupaansa ihan selvänä. Metsästyskumppanit olivat menneet etsimään sairasta koiraansa. Kristian oli kahden kesken vaimonsa kanssa. Liikutettuna ja väristen kertoi hän hänelle, mitä oli tehnyt.
– No, mitä aiot sinä nyt tehdä? sanoi Kristianin vaimo, kuin mies palasi lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen myöhään yöllä tupaansa. Eihän ole mitään vieraita miehiä?
– Ei, ei yhtään, mutta käyköön miten tahansa, minä kaikissa tapauksissa kerron koko Jalon historian.
YKSINÄÄN
Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa, joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä, yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla, siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se toden perästä – armottomana, säälimättömänä.
Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa, jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija, höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla, että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden miespolven ajan.
Ihan menehtyneenä kyyneliinsä makasi rouva Lilli suuressa salissa puolinojallaan mustalla jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla. Silloin tällöin katsahti hän taiteellisesti ylös valkoiseen kattoon ja pienellä lihavalla kädellään, sakarisormi viehättävässä kaaressa erillään muista, nosti kostean nenäliinan kyynelisille silmilleen. Sitten hän painoi kalpeat, lihavahkot kasvonsa sohvatyynyyn, ja koko hänen ruumiinsa vavahtelu todisti hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Hän oli enemmin tunteellinen, pehmeämielinen ja hempeä kuin hyvä, niin että hänelle muutenkin hyvin helposti tuli kyyneliä silmiin ja itku näytti olevan hänelle, ell'ei juuri huvia, niin kuitenkin helpotusta, vapautusta, lievitystä. Mutta nyt, nyt eivät mitkään kyyneleet lievittäneet hänen tuskaansa. Hänestä tuntui, kuin mustat aallot olisivat kohisten sulkeutumassa hänen päänsä päälle ja hän hitaasti vaipuisi vaipumistaan yhä alemmaksi. Tuossa viereisessä huoneessa makasi kuolemaisillaan mies, jonka kautta hän oli jotakin, oli se, joka oli: kaupungin arvokkaimpia rouvia, rikas, riippumaton, hyvää tekevä ja kadehdittu. Mitä hän olisi ollut ilman Heinrich Friedrich Schulzea. Pikaisesti lakastuneen uuden aatelissuvun viimeinen jäsen, nimi yksinkertainen ja samoin syntykin; köyhä neiti, joka olisi saanut eleksiä toisten kodoissa, jonka elämänilon ja onnen tarve ja vaatimus olisivat aina saaneet kestää katkeraa taistelua todellisuutta vastaan. – Voi, miksi hän oli nyt vasta johtunut sitä ajattelemaan, nyt, kuin se oli jo liian myöhään; silloin he eivät olisi pysyneet niin vieraina toisilleen; silloin hän ei olisi jättänyt häntä niin yksin. Oliko hän ottanut mitään osaa, oliko hän osoittanut pintapuolisintakaan mieltymystä miehensä työhön, hänen vaivoihinsa? Oliko hän kunnioittanut ja rakastanut, mitä miehensä kunnioitti? Ei. Kuin hänen miehensä oli kovalla äänellä ja kerskaten kertonut kelle ja missä hyvänsä, miten hän oli alkanut uransa tuolla synnyinkaupungissaan Lybekissä, miten hän oli laissut konttoria ja seisonut puotipöydän takana päivät päästänsä, silloin oli rouvaa hävettänyt. Miehen säästäväisyys oli hänestä ollut itaruutta, hänen tarkkuutensa ja järjestyksensä turhuutta. Ja nyt vasta hänelle johtui mieleen, miten yksikseen hänen miehensä oli ollut ne monta pitkää vuotta, jotka he olivat